Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen

Riikka Pulkkinen goes chick lit. Se ei vörki.

Jos jollain adjektiivilla pitäisi kuvailla Riikka Pulkkisen edellisiä romaaneja, niin totinen voisi olla ensimmäisiä mieleen tulevia. Siihen nähden Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on aikamoinen irtiotto edellisistä. Välityöhän se eittämättä on. Pienoisromaani on rakennettu Pulkkisen naistenlehteen kirjoittamien novellien ympärille.

Pitänee tarkentaa, että totisuus ei minusta ole välttämättä ollenkaan negatiivinen kirjan määre. Pulkkisen Totta on yksi viime vuosien suosikkikirjojani, ilman mitään nais- tai kotimaisuustasoituksia, joita näissä vertailuissa usein annetaan.

Pulkkiselle itselleen on ollut varmasti hauskaa vaihtelua kirjoittaa aivan uudenlaisella otteella. Kyllä minäkin muutaman kerran Iiris Lempivaaran, vastavalmistuneen koulupsykologin ihmissuhde- ja työsotkuille hymähdin. Mutta ei tämä vielä ole se minun odottamani hyvä kotimainen chick lit -kirja.

Olen pitkään ihmetellyt miksei Suomeen ole syntynyt kunnollista chick lit -genreä, joka ainakin englanninkielisillä kirjamarkkinoilla on vahva. En tiedä chick litin tarkkaa määritelmää, mutta minä ajattelen sen olevan 2000-lukulainen päivitys perinteiseen rakkausromaaniin: humoristista, itseironista kuvausta nykynaisen kipuilusta työn ja perheen, parisuhteen ja itsenäisyyden välillä. Hurjan traditionaalisia chick litin asetelmat lopulta ovat (romaanit päättyvät aina siihen, että nainen saa miehen, yleensä vielä menestyvän ja komean), mutta parhaimmillaan chick lit on älyttömän hauskaa eskapismia. Hakkaa viihdyttävyydessä telkkarin mennen tullen, vaikka jättääkin yhtä vähän muistijälkiä.

Mutta siis Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Periaatteessahan minun pitäisi samaistua tähän ihan kybällä, vaikka päähenkilö onkin minua vuosikymmentä nuorempi, juuri jätetty lapseton sinkku. Mutta se tykkää oluesta, pizzasta ja matkustamisesta, on levoton ja kaipaa jonnekin muualle. Ihan kuin minä, nyt ja aina. Ja monet Iiriksen ajatuksista ovat sekä tunnistettavia että yllättäviä, mikä on minusta aina ollut hyvän kirjallisuuden merkki.

Silti romaani ei toimi minulle. Iiriksessä on jotain teennäistä ja epäuskottavaa, ja muutaman kerran tunsin tekstiä lukiessani suoranaista myötähäpeää.

– Sinä olet sitten virittänyt elämäsi kahden ääripään väliin: ei ja kyllä, Aleksi sanoo.
– Ehkä minä viritän elämäni niiden väliin kuin trampoliinin. Minä kerään helmani ja ponnistan korkealle, puhkon päälläni pilviin toiveiden muotoisia aukkoja.

Minusta Iiris Lempivaaran perustava ongelma on siinä, että Pulkkisen teksti ei irrottele tarpeeksi. Ideat riittäisivät ja tekstissä on aidosti hauskoja kohtia, mutta teksti horjuu huumorin ja turhan koristeellisen ja filosofisen kuvailun välissä. Terveisiä kustannustoimittajalle: ronskimmalla pensselillä vedettynä homma olisi voinut toimia.

Risut myös kamalasta takakansitekstistä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s