Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Kerrankin kirjaston bestseller-tarra tiesi paikkansa. Riikka Pelon kirja kertoo yhteiskunnasta, jossa sananvapautta ei tunneta.
Kerrankin kirjaston bestseller-tarra tiesi paikkansa. Riikka Pelon kirja kertoo yhteiskunnasta, jossa sananvapautta ei tunneta.

Tähän kirjaan tarttuminen melkein hirvitti. En ole lukenut kritiikkejä, mutta Finlandia-palkinnon aikainen hehkutus tärkeimmässä seuraamassani mediassa eli Facebookissa oli sellainen, että odotukset olivat todella korkealla. Silloin yleensä pettyy.

Nyt ei tarvinnut pettyä. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on ainakin minun mittapuillani täydellinen kirja: runollinen, poliittinen, ajattelemaan pakottava. Tärkeä.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin tarinan.  Tsvetajeva ja Efron ovat oikeita, eläneitä henkilöitä, ja Pelo on tehnyt ison työn selvittäessään heidän elämänvaiheitaan, mutta itse tarina on kirjoitettu romaanin muotoon. Itse asiassa kirjasta tulee heti alkumetreillä mieleen Helena Sinervon (myöskin Finlandia-palkittu) romaani Runoilijan talossa, joka perustuu Eeva-Liisa Mannerin elämään. Mutta jos Runoilijan talossa on pieni helmi, niin Jokapäiväinen elämämme yhteiskunnallisuudessaan on täysverinen merkkiteos.

Sekä Pelon että Sinervon kirjat ovat sukelluksia päähenkilökirjailijoiden tekstien maailmaan: niissä on omaksuttu taiturimaisesti alkuperäistekstien rytmi, ilma ja henki. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin Jokapäiväisen elämämme  osalta tämä on arvaus, koska Tsvetajevan runoja en ole kirjastosta vielä  saanut metsästettyä. Mutta juuri nyt uskon niin vahvasti Riikka Pelon nerokkuuteen, että olen aivan varma, että Tsvetajeva on herännyt uudestaan henkiin hänen tekstissään.

jollen olisi ollut niin huolimaton, niin ajattelematon, aivan lapsi vasta
olisin pitänyt huolen siitä ettei kivinainen tule mukaan, nouse junaan,
juuri tähän junaan, berliiniin, vaan jää moskovaan
viekööt puhurit, kuolkoon
nälkään tai kuivuuteen, jäätyköön
aroille, älä tule takaisin, kirkuva
lintu, verisilmä, tuhkahiuksi
sianvatsainen syöjätär, kuolemankello

Kirjan runojaksojen ääni kuuluu kuitenkin Ariadnalle, ei runoilijaäidille, ja ylläolevan lainauksen kivinainen on lapsensa poissulkeva, poissaoleva Marina. Ariadna on lapsinero, jonka lahjakkuus kuitenkin kuihtuu äidin vaatimusten alle. Marina elää taiteelleen ja soveltaa lahjakkaaseen lapseensa samaa ankaruutta kuin omaan työhönsä.

Kun hän otti tyttöä ranteesta kiinni, ja puristi lujaa, tyttö sanoi, että vihkot olivat hukkuneet, hän oli ne hukuttanut, hän oli heittänyt ne Voskovin vuorelta yhden kerrallaan.
Marinalla ei ollut yhtään sanaa, joka olisi ylittänyt raivon joka hänessä sakosi entistä ankarampana.
Minä haluan olla tavallinen lapsi, Alja sanoi.
Marina ei edes tajunnut, kuinka nopeasti hänen kätensä iskeytyi tytön ruskettuneelle naamalle.

Äidin ja tyttären kipeä suhde on Jokapäiväisen elämämme psykologinen punainen lanka. Kirjaa lukiessa ei voi olla ahdistumatta siitä, miten paljon vanhempien toteutumattomat haaveet, lapsiin kohdistuvat odotukset ja omaan parisuhteeseen liittyvät ongelmat voivat muokata lasten elämää. Marina ajaa Ariadnan ikuiseen riittämättömyyden tunteeseen ja epävarmuuteen tempoilevalla käyttäytymisellään: välillä hän ripustautuu lapseensa, välillä on täysin välinpitämätön.

Perheen tarina vuorottelee kahden eri aikakauden välillä. Ensimmäisessä eletään 1920-luvun alkua ja valkoiset emigrantit Marina, hänen miehensä Serjoza ja Ariadna ovat vallankumousta paossa Saksassa, Tsekkoslovakiassa ja lopulta Ranskassa; toisessa perhe on tehnyt ideologisen täyskäännöksen ja palannut toisen maailmansodan syttymishetkillä Stalinin Neuvostoliittoon, missä Ariadna ja Serjoza haluavat  todistaa arvonsa uuden valtakunnan luottohenkilöinä.

Kaikki on hyvin, naiset vastasivat tulkkitytön avulla kysymyksiini, olemme niin onnellisia, meillä on tulevaisuus, miehet ovat apunamme, kaikki sujuu yhdessä, mistään ei ole puutetta, kolhoosi antaa meille kaiken mitä tarvitsemme, työtä on ilo tehdä.
Olisin halunnut kysyä vaatteista, väreistä, huiveista, oliko niillä jokin merkitys, mutta juuri tällaisia sivupolkuja minun piti varoa. Toimituskokouksissa oli huomautettu, että minun pitäisi keskittyä jutuissani enemmän todellisuuden kuvaamiseeen, rakenteisiin, dialektiikkaan, ei taiteeseen ja esteettisyyteen, ja että tekstini olivat liian pariisilaisia, ei Revue de Moscou mikään muotilehti ollut, ja minä yritin, miten kovasti minä yritinkään nähdä todellisuuden ja sen rakenteiden toiminnan, teesin, antiteesin ja synteesin, vaikka se oli yhtä vaikeaa kuin algebraharjoitukset, joista en koskaan oppinut suoriutumaan.

Kommunistisen lehden toimittajana työskentelevä Ariadna on isänsä tavoin apparaatin vannoutunut kannattaja. Stalinin Neuvostoliitossa kuitenkin epäillään kaikkia eikä keneenkään saisi luottaa. Ariadnaa varoitetaan, että jotakuta hänen perheestään epäillään järjestelmän petturiksi, vakoojaksi. Ariadnalle ei juolahda mieleenkään, että kyse voisi olla hänestä itsestään. Ennemminhän epäilty on Marina-äiti, tunnettu vaikka jo unohtumassa oleva runoilija, joka uhmakkaasti jättäytyy ideologioiden ulkopuolelle, tai valkoisten joukoissa nuorena taistellut Serjoza.

Stalinin järjetön, mielivaltainen, kauhulle rakennettu valtakoneisto toimii tietenkin niin, että vankileirille tuomitaan trotskilaisten kätyriksi leimattu Ariadna, järjestelmän uskollinen rivinainen.

Minä tiedän jo mikä on pelin henki, mustasta tulee  valkoista, valkoisesta mustaa ja punaisesta valkoista, valkoisesta punaista.
Sanat eivät minua suojaa, jokainen sana on käännettävissä vastakohdakseen.
Vajoan yhä syvemmälle juoksuhiekkaan, juoksuhiekkaan.
Seuraavat kaksi viikkoa he valvottavat minua odotussellissä, jossa naisia tulee ja menee, itkuisia, halvaantuneita, pelosta alleen tarpeensa tekeviä naisia, naisia joiden veri valuu pitkin reisiä, kaikkein häpeällisin nöyryytys on olla antamatta vangeille kuukautissuojia. Onneksi minä en vuoda verta.

Jokapäiväinen elämämme onnistuu vaikeassa tehtävässä: se on samaan aikaan koskettava tarina kovia kokeneesta perheestä ja terävä kuvaus yhdestä lähihistorian kiinnostavimmista ja kauheimmista poliittisista tapahtumasarjoista. Surullinen, syvällinen, ihmeellinen kirja.

Mainokset

2 thoughts on “Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s