Tua Harno: Ne jotka jäävät

Olipa lohduttoman surullinen kirja, sanoin miehelle.

Ne jotka jäävät on kyllä lohduton, mutta myös oikea helmi kirjaksi. Suuri pieni kirja.

Olin kuullut tästä kirjasta kehuja jo ennakkoon ja itse teksti vakuutti minut heti ensi riveiltä. En silti uskonut että tarina kantaisi loppuun asti. Ne jotka jäävät on hemmetti soikoon Tua Harnon ensimmäinen romaani. Ja siis Harnohan on ihan kakara. Tämä taitaa liittyä omaan ikäkriisiini, mutta minun on vaikea uskoa että kolmekymppinen voi kirjoittaa näin viisaan ja kuulaan, kielellisesti ja rakenteellisesti loppuun saakka hallitun kirjan.

Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.

Nimi Ne jotka jäävät kertoo heti olennaisen tämän romaanin tematiikasta. Kirja käsittelee neljässä polvessa sukua, jossa aina joku lähtee. Kirjan varsinainen päähenkilö on sitoutumista arasteleva Frida, mutta Fridan tarina kietoutuu hänen isänsä Raimon ja isoisänsä Pojun valintoihin.

Poju oli etäisen isän ja ripustautuvan äidin traumatisoima sitoutumiskammoinen sarja-aviomies. Hän surffasi läpi elämänsä kiinnittymättä mihinkään ja jätti kaiken heti kun arki alkoi käydä ankeaksi. Hänen poikansa Raimo halusi tehdä kaiken toisin ja päätyi kieltämään omat unelmansa halutessaan perheen, jolle voi antaa kaiken.

Isä rakastui ajatukseen perheestä. Perheestä, jossa olisi sanoja ja tunteita, ja kaikille tunteille täsmälliset sanat. Ei tikittäviä hiljaisuuksia, ei äidin vaitonaisia uhrauksia, ei poissaolevan jomottavaa kaipuuta, vaan ääntä ja tilaa olla perhe.

Raimon kiireinen kansainvälinen ura katkeaa psykoosiin. Mieli hajoaa niin pahasti, että hän on vaaraksi perheelleen ja on lopulta helpottunut päätyessään asumaan yksin pieneen radanvarsikämppään Pasilassa. Runoilija hänen sisällään pääsee vapauteen.

Muodonmuutos oli valmis, mutta koska se oli tapahtunut lääkkeiden ja sähkösokkien yhteisvaikutuksesta, ruumiista ulos purkautunut runoilija oli pöhöttynyt, helposti itkevä ja viinaanmenevä.

Isän hyvin hoidettu iho oli muuttunut punaiseksi ja verestäväksi, siitä varisi hilsettä niin, että isä käveli oman ruumiinsa palasten sateessa. Iho poimuuntui ja nousi koholle, sormet eivät enää taipuneet, eivätkä kynnet pysyneet kiinni, ne sojottivat keltaisina ja käpertyneinä kunnes irtosivat. Vieraan ruumiin isä kietoi kylpytakkiin, jota ei halunnut riisua edes ulos mennessään. Hän puki kylpytakin päälle toppatakin ja kulki seinänvieriä pitkin.

Elämänsä loppuvuodet Raimo viettää yksin, yhtenä niistä yksinpuhuvista haisevista miehistä, joita muut ratikkamatkustajat välttelevät. Hänen tyttärensä Frida kirjoittaa sukunsa tarinaa, valmistautuu jo ennakkoon isänsä lopulliseen menettämiseen ja miettii, tuleeko itsekin sekoamaan. Entä pystyykö hän jäämään? Perustamaan perheen?

Ne jotka jäävät ymmärtää inhimillistä heikkoutta, mutta sen kuva maailmasta on myös koruton ja melkein julma. Kukaan kirjan päähenkilöistä ei ole paha, mutta he aiheuttavat teoillaan mittaamatonta kipua, joka raamatulliseen tapaan periytyy sukupolvelta toiselle. Tämä kirja jää varmasti vaivaamaan ajatuksiani pitkäksi aikaa.

Olen kyllä hämilläni siitä, että minä, joka pidän itseäni karskien mieskirjailijoiden lukijana, olen ollut nyt aivan polvillani monen kotimaisen naiskirjailijan edessä. Mitä seuraavaksi? Saima Harmaja? Kirjaston varaustiskillä sentään odottaa David Foster Wallace, niin ei pääse mopo karkaamaan ihan kokonaan käsistä.