Anni Kytömäki: Kultarinta // Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Kultarinta Karhunpesä– Entisaikoina, kun kontion huomattiin saapuneen korvesta kylän liepeille, sanottiin että metsä liikkuu.
– Asuuhan metsässä paljon muitakin, Malla kuiskaa.
– Mutta kontio on metsän sisin. Ilman toista ei ole toista. Kontio ei voi elää ilman metsää, ja ilman kontiota metsä on tyhjä.
Anni Kytömäki: Kultarinta

Metsän aika oli päättymässä. Karhu joutuisi pakenemaan yhä syvemmälle metsään, ja siellä se laihtuisi kunnes siitä olisi jäljellä vain varjo.
Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Näiden kahden kirjan aihepiirien samanlaisuus on kyllä outo yhteensattuma. Veikkaan että kirjailijoita itseäänkin harmittaa.

Tuplayhteensattuma on vielä se, että jouduin lukemaan molemmat kirjat peräkkäin. Pakko oli lukea, kun ne oli varattu kirjastosta: satojen varausten jonoista ne pompsahtivat minulle samaan aikaan. Se on harmi. Ainakin jälkimmäisenä lukemani ja loma-aikataulujen takia pikaluvuksi jäänyt Karhunpesä kärsi tästä asetelmasta.

Kultarinnan ja Karhunpesän aihevalinnat eivät ole mitenkään ilmeisiä, siksi on pakko sanoa että on tosi outoa, että nämä teemat leikkaavat kahdessa melkein samaan aikaan julkaistussa romaanissa.

Molempien romaanien tapahtumat tosin sijoittuvat pitemmälle aikakaudelle, mutta niiden avainjakso on Suomen sisällissota (ja kyllä, rakkaat sotahistorian tuntijat: valitsin termin ihan tietoisesti punakapinan tai vapaussodan sijaan).

Ja karhut! Molemmat kirjat kertovat myös karhuista: tai oikeammin kertaavat minulle ennestään tuntematonta myyttiä karhun, ihmisen ja metsän kohtalonyhteydestä. Karhujen kuolema tai katoaminen yhä syvemmille mutta harvaksikäyville saloille on molemmissa romaaneissa metafora ihmisen ja luonnon eriytymisestä, luonnon asettamisesta yhä ahtaammalle, tappamisesta.

Näistä kahdesta kirjasta luin siis ensimmäiseksi Kytömäen Kultarinnan. Kirja on aivan käsittämättömän hehkutettu esikoisteos. Sitä on kutsuttu romaaniksi, jonka pääosassa on metsä, mutta joka lumoaa myös lukijat, jotka normaalisti skippaavat kirjoista luontokuvaukset.

Hän levittää takin maahan ja käy makuulle. Kuivat haavanlehdet ratisevat kankaan alla. Istun puun juurelle, nojaan runkoon ja yritän keskittyä autioon taivaaseen. Metsä ei kuitenkaan hellitä, se lipuu haapojen vihreänharmaita varsia myöten korkealle yläpuolellemme ja köynnöstää ansaan. Oksien väliset taivaanaukot kutistuvat, haavat vankkenevat. Eivät ne mitään pilareita ole. Mikä vertaus sekin oli olevinaan? Puita oli miljoonia vuosia ennen ensimmäistäkään stoaa, kirkkoa tai minareettia. Puut ovat maailman suurin ihme. Ne kasvavat ääneti omia aikojaan ja ottavat kyselemättä kätköönsä kenet tahansa, milloin vain.

Joo. Ja ei. Kultarinnassa on hienoja, kauniita luontokuvauksia. Arvostan niitä, mutta eivät ne synnyttäneet sellaisia oivalluksia kuin romaanit parhaimmillaan tekevät.

Taitavampana pidän Kultarinnan ihmiskuvausta. Luontokartoittaja Kytömäki osaa kartoittaa myös ihmisluontoa. Romaanin alkuosa keskittyy Erik Stenforsiin, etuoikeutettuun kartanon- ja metsänomistajaan, joka nuorena miehenä vieroksuu Suomen itsenäistymisen ajanjakson poliittista kuohuntaa, mutta rakastuu puna-agitaattoriin. Romaanin loppuosan keskushahmo taas on isästään eroon joutunut Erikin tyttär Malla, ja hänen tarinansa särkee lukijan sydämen. Itkin, monta kertaa.

Kytömäen tekstin hienovaraisuus on ajoittain mestarillista. Kaikkea ei tarvitse selittää juurtajaksaen. Näin Kytömäki paljastaa, että Malla menettää neitsyytensä:

Upotan villatakin likoamaan ja kiipeän lauteille. Lämpö haparoi lihaksiin, mutta hytinä ei lakkaa. Nostan kynttilän ylemmäs. Lantiossa on punaisia neulasenpistoja kuin ihottumaa, kyljissä, jaloissa ja käsivarsissa mustikanmehun purppuraisia laikkuja. Varvut ovat raapaisseet punaisia viiruja reisiin. Silitän metsän sormenjäljet talteen ihon uumeniin.

Kultarinnan runollisuuden ja herkkien nyanssien jälkeen Venla Hiidensalon Karhunpesä tuntui kovin asialliselta ja suorapuheiselta. Se ei mitä luultavammin tee ollenkaan oikeutta romaanille. Luin romaanin hutaisten kesäloman alussa, ja kun luin uudestaan tallentamiani kirjan katkelmia, niiden teksti on paljon kauniimpaa kuin Kultarinnan 650-sivuisen metsärunouden herkistämänä ajattelin.

Se olisi viimeinen palvelukseni hänelle. Alma odottaisi tässä elävien ja kuolleiden välisessä odotushuoneessa, hengittelisi peiton alla siihen asti kun löytäisin hänen isänsä. Eikö sanottu, että selvittämättömät asiat pitivät lähtevät kiinni elävien maailmassa vielä kuoleman jälkeenkin? Vielä olisi aikaa. Vielä olisi.

Karhunpesä kertoo valokuvaaja Matalenasta, joka kuolevan isoäitinsä pyynnöstä yrittää selvittää mitä tämän sisällissodassa kadonneelle isälle tapahtui. Romaanissa käytetään nyt jo aika kulunutta tyylikeinoa, jossa eri ajanjaksojen välillä vuorotteleva kertomus pikkuhiljaa avaa menneisyyden salaisuuksia ja paljastaa lukijalle päähenkilön piilottelemia traumoja. Kerrontatapa toimi ainakin tässä romaanissa.

Karhunpesä on Kultarintaa poliittisempi. Kultarinnassa yhteiskunnallinen leiskunta on tapahtumien historiallista taustaa, Karhunpesä yrittää tehdä tolkkua siitä, miksi yhteisöt ovat niin järjettömiä kuin ovat.

Matalenan oma ja hänen selvittämänsä tarina on myös tarina naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Matalena pakenee kokemuksiaan niin kauas kuin pääsee, mutta pakoon juokseminen ei ole ratkaisu.

Olin päässyt livahtamaan kylään aamulla ennen kuin sotilaat eristivät sen. Ilma oli tuoksunut käristyvältä ihmislihalta ja savulta. Aurinko oli noussut välinpitämättömänä vuorten takaa kuten jokaisena aamuna. Näin erään palavan talon edessä pienen pojan istumassa koiranpentu sylissään. Koira näytti vapisevan, se oli tunkenut kuononsa pojan paidan alle.

Apua. Vettä. Kolikko. Ruokaa, pojan katse aneli. Sen sijaan että olisin kyykistynyt pojan viereen ja kysynyt, missä hänen vanhempansa olivat, nostin kameran silmilleni ja painoin laukaisijaa. Sitten yksi sotilaista huomasi minut ja käski painumaan matkoihini. Sotilas tehosti sanojaan osoittamalla minua kiväärillä. Poika jäi istumaan kivelle raunioiden keskelle.

Kun kuulin palkinnosta, tunsin vain syyllisyyttä. Jossain kaukana verkon ja valtameren tuolla puolen gaalaväki istuisi taputtamassa pojalle, joka oli ehkä menettänyt vanhempansa edellisenä yönä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s