Pauli Kohelo: Kassan kautta // Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot

Kohelo LipastiKukaan ei tule tyhjästä, kukaan ei ole heti valmis, paitsi rakas Harvia-kiukaamme.

Ensinnäkin: Pauli Kohelo ei voi olla Kari Hotakaisen salanimi, vaikka niin väitetään. Ei, ei, ei. Hotakainen on ihan erilainen, humaanimpi.

Ihan sattumalta käsiini osui kirjastossa kaksi tuoretta kotimaista huumorikirjaa: uusin Pauli Kohelo ja Roope Lipasti. Ne voi blogissa näppärästi yhdistää samaan postaukseen, vaikkeivat ne nyt kovin samanlaisia olekaan.

Pauli Kohelon pseudonyymi viittaa tietysti aiemmin kovin ihailtuun mutta nykyään myös rajusti ivattuun Paulo Coelhoon. Coelhosta puhutaan usein itsehoito-oppaiden kirjoittajana: yhden Coelhon lukeneena en osaa sanoa pitääkö termi paikkansa – sen yhden kirjan perusteella ei. Minä ajattelen että self-help-kirjat ovat käytännön oppaita, Coelho vaikuttaa enemmänkin pseudofilosofilta ja romantisoitujen elämänohjeiden latelijalta. Tätä Kohelon tekstikin parodioi. Ei hassumpi kohde, mutta toteutus vähän horjuu.

Kertoja Pauli Kohelo on ristijärveläinen metsuri ja visionääri, joka teksteissään pohtii elämän suuria kysymyksiä ja hienosti yleistää yksityisen.

Itse pysähdyn vähintään kerran päivässä. Saan uskomattomasti voimia lepäämällä sohvalla tai sängyssäni, joskus pitkiäkin aikoja, vain kattoa tai seinää tuijottaen. Sillä tavoin kokoan itseni ajatukseni ja myöhemmin kolikot, jotka ikävästi putoilevat tyynyjen väleihin. Tyhjennän itseni maailman melusta, liiasta informaatiosta ja niistä heikoista signaaleista, joita Paula usein päästelee suustaan.

Huumorikirjat ovat kertakaikkiaan hankala genre. Jos ei ole sopivassa moodissa, niitä on sietämätöntä lukea. Ehkä nyt ei vain ollut sopiva jakso näille kirjoille. Koheloa lukiessani horjuin tykkäämisen ja ärtymisen välimaastossa. Välillä nauratti ääneen, välillä kiukutti.

Ärsyttävää oli Kohelon tapa vetää julkisuuden henkilöitä piruilun kohteeksi: tekstissä ivaillaan – välillä osuvastikin, se on pakko myöntää – esimerkiksi Pekka Himasen, Tommy Hellstenin, Kauko Röyhkän ja monen muun kustannuksella. Mutta ensinnäkin: oikeiden henkilöiden käsittely on tyhmää, koska se turhaan vanhentaa kirjan ennen aikojaan. Toiseksi tosielämän henkilöiden mollaaminen kaunokirjallisuudessa on pienisieluista ja jotenkin halpahintaista.

Minulle tämä oli parasta Koheloa, tyylitajuista ja hauskaa:

Vittu ne joogamatot eivät mahtuneet koneen ylähyllyille kun joku vitun urpo oli laittanut oman laukkunsa poikittain. Vittu teki mieli vetää pataan sitä piereskelevää urpoa kun se ei mun yhdestä ilmeestä tajunnut, että laita nyt vittu vähän vikkelään se veskas niin että mun matot sopii siihen. (Joogamestari Sri Pattabhi Joisin ”Mielenmaltti” -lehdessä)

Kassan kautta on Pauli Kohelon toinen kirja. Ensimmäinen, Ohessa tilinumeroni ilmestyi 2008. Senkin olen lukenut, samanlaisin ristiriitaisin tuntein.

Sitten toiseen kotimaiseen mieshumoristiin, Roope Lipastiin ja Halkaisukirvesmieheen.

Halkaisukirvesmies on kokoelma lehtiin kirjoitettuja tekstejä täydennettynä muutamalla uudella luvulla. Ei kuulosta hyvältä, mutta miehellä on nelilapsinen perhe, talo ja autot huolehdittavana, kuten tekstistä hyvin käy ilmi. Perheellisen on pakko kirjoittaa.

Halkaisukirvesmies kertoo suomalaisen miehen arjesta. Yhden miehen, mutta aika moni perheenisä saattaa löytää Lipastin tekstistä itsensä.

Kannattaisi ottaa mallia miehistä. Jos pitää ostaa juustoa ja leipää, ostetaan juustoa ja leipää. Jos makkaraa, ostetaan makkaraa. Jos mennään kaupungille ostamaan housut, ostetaan ensimmäiset ja palataan kotiin.
Tästä syystä miehillä on kaapissa juustoa, leipää, makkaraa ja housut, kun taas naisilla on erilaisia kynttilöitä, koriste-esineitä, teippiä, kumilankaa, lääkkeitä, hätälahjoja tuliaisiksi, servettejä, pattereita, lamppuja, suklaata sekä monenmoista muuta, mistä voi hyvinkin olla joskus jotain hyötyä.

Lipasti kertoo arkisia tarinoita, joissa lapsia laitetaan kouluun, pelataan sulkapalloa, käydään ostoksilla. Lasten suusta kuullaan totuudet ja hauskimmat jutut – not! Monet kirjan luvuista loppuvat kappaleeseen, jonka hauskuus perustuu johonkin Lipastin lapsen kertomaan hassuun juttuun. Ne toimivat vain kaikille vanhemmille hyvänä muistutuksena siitä, että oman lapsen mahan kippuraan vääntävät jutut eivät todennäköisesti läpäise universaalisti hauskan tarinan kriteerejä.

Tässä onkin Lipastin kirjan ongelma. Monet tekstit ovat varmasti olleet kelpo kolumneja naistenlehteen, mutta mielenkiinto ei riitä kokonaiseen kirjaan. Juttujen tyyli on liiankin sovinnaista: yhtään kertaa en nauranut ääneen.

Minulle sympaattisinta Lipastin kirjassa on surkuhupaisa tapa kertoa omasta kädettömyydestä hoitaa arkisia kodin töitä. Remontit eivät valmistu, hiiret syövät talon ja autot hyytyvät pihaan.

Soitin murheissani vakuutusyhtiöön, joka ilmoitti, että sopimuksessamme on klausuuli, jonka mukaan sellaisia vahinkoja ei korvata jotka tapahtuvat.

Mainokset

3 thoughts on “Pauli Kohelo: Kassan kautta // Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot

  1. Luen parhaillaan tuota Halkaisukirvesmiestä ja se herättää myös minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Parhaimmillaan siinä on tosi hyviä huomioita, mutta aika usein Lipasti hauskan lauseen jälkeen vääntää vitsin rautalangasta auki seuraavassa lauseessa. Ei hyvä. Mutta joo: epätasaista tekstiä, joka välillä hymyilyttää ja välillä taas ei.

    1. Totta kyllä, Marika! En ehkä ihan itse tunnistanutkaan mistä Lipastin tekstin paikoittainen löysyys johtui, tuosta varmasti. Olen aina inhonnut turhaa selittämistä kirjoissa ja elokuvissa. Mieluummin en tunnista kaikkia viittauksia kuin luen tai katson puhkiselitettyä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s