Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta

BreivikTämä on hirveä kirja. Ja se kannattaa ehdottomasti lukea, jos hermot kestävät.

Yksi meistä kertoo Norjan vuoden 2011 terrori-iskujen tekijän Anders Breivikin tarinan. Breivikin tekemissä, Oslon hallintokortteleihin ja Utøyan saaren nuorisoleiriin kohdistuneissa iskuissa kuoli 77 ihmistä. Etenkin Utøyan teurastus on inhimillisesti mahdoton käsittää. Breivik kohtasi siellä tappamansa nuoret silmästä silmään, puhutteli uhrejaan ja nautti kauhusta ja turhista toiveista, joita heissä herätti.

Utøya oli niin hirvittävä terrori-isku, etten ole missään vaiheessa halunnut tietää siitä sanomalehtiuutisia tarkempia yksityiskohtia. Tiesin kehutun toimittaja-kirjailija Åsne Seierstadin kirjoittaneen Breivikistä kirjan, mutten ollut ajatellut lukea sitä. Kirja kuitenkin sattui silmiin kirjaston hyllyssä, ja hetken selailtuani päätin, että tämä on pakko lukea.

Yksi meistä on nimittäin hieno teos. Dokumentaarisuudestaan huolimatta siinä on myös näkemystä. Teksti on tyylitietoista ja herkkää, Seierstad tunnistaa arat nyanssit. Kirja kertoo myös muutaman Utøyassa surmansa saaneen nuoren elämäntarinan. Se on valinta, joka olisi voinut mennä pieleen, mutta ei mene. Sederstad ei anna tekstin kääntyä sosiaalipornoksi. En muista milloin olisin viimeksi kirjan ääressä ahdistunut yhtä paljon. Myös Pirkko Leinon käännös on taitava.

Hän astui maailmaan, joka oli täynnä värejä. Välillä kontrastit olivat pehmeitä ja utuisia, sitten värit taas yhtäkkiä räiskyivät häntä kohti. Maisema muuttui koko ajan. Salama saattoi yhtäkkiä iskeä maahan, joki saattoi tulvia tai punaisena hehkuva laava uhata täyttää laakson, jossa hän juuri oli.

Vihreä oli vihreämpää, punainen punaisempaa, pimeä pimeämpää, valoisa valoisampaa. Kaikella oli tarkoitus ja päämäärä. Kaikilla työkaluilla käyttönsä. Kaikkia kykyjä voi hyödyntää. Maisema oli täynnä merkitystä.

Näin Seierstad kertoo Breivikin uppoutumisesta World of Warcraftiin. Pelien suhteen olen itse henkinen mummo, joka ei ole pelannut tietokoneella sitten miinaharavan ja tetriksen, mutta minusta kuvaus on sekä kaunis että oivaltava.

Seierstadin kertomuksessa Breivik alkoi kehittyä terroristiksi 27-vuotiaana, jolloin yrittäjänä menestynytkin nuorimies muutti rahattomana takaisin äitinsä luo, katkaisi lähes kaikki fyysiset ihmiskontaktit ja uppoutui pelien ja nettifoorumien maailmaan.

Kesällä kaksikymmentäseitsemänvuotias Anders muutti takaisin äidin luo.
”Väliaikaisesti”, hän sanoi.
”Voi miten mukavaa”, äiti sanoi.

Anders juuttui pieruhuoneeseensa pelaamaan seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Seierstadin kertomuksen suurin pahis taitaa olla Breivikin äiti, jota Seierstad kuvaa tyhmäksi, emotionaalisesti kehittymättömäksi ja ailahtelevaksi – ajoittain täysin laiminlyöväksi tai välinpitämättömäksi, ajoittain ripustautuvaksi.

Anders Breivikin vanhemmat olivat eronneet pian hänen syntymänsä jälkeen. Äidillä oli edellisestä suhteesta Andersia kuusi vuotta vanhempi isosisko. Sairaanhoitajaäiti pystyi vain vaivoin pitämään kaksilapsisen perheensä kasassa. Lapset jäivät jo pieninä yövuorojen ajaksi kotiin ilman hoitajaa, ja Elisabeth-tytär otti perheen käytännön arjen hoitaakseen. Andersille hankittiin tukivanhemmat, joiden luona hän kävi viikonloppuisin, ja koko perhe oli lastensuojeluviraston erityistarkkailussa.

Eräänä viikonloppuna Wenche ei saapunutkaan poikansa kanssa tukivanhempien luokse. Hän oli nyt sitä mieltä, että näiden koti ei ollut Andersille sopiva. ”Äitiä on vaikea miellyttää, ja hän on jatkuvasti yhä vaativampi”, sosiaalitoimisto kirjasi vuoden 1982 toukokuussa. Hän haki pojalle nyt uutta kotia. ”Tytär on alkanut pissata housuun”, kirjoitettiin sosiaalitoimistossa.

Kuukautta aiemmin Wenche oli ottanut yhteyttä lastensuojeluviraston sijaiskotiosastoon. Hän halusi selvittää, voisiko molemmat lapset panna sijaisperheeseen. Hän halusi lapsensa jonnekin ”helvetin kauas”, hän sanoi lastensuojeluvirastolle.

Muut naapuruston lapset karttoivat omituisena pidettyä Andersia. Erityisen vaarallisena hänen läsnäoloaan pidettiin lemmikkieläimille. Teini-iässä Anders pyrki graffitipiireihin, muttei koskaan tullut hyväksytyksi. Lopulta hänet nolattiin niissä kokonaan tavalla, joka johti kiusaamiseen myös koulussa. Seuraavaksi Anders päätyi hakemaan vaikutusmahdollisuuksia oikeistolaisesta edistyspuolueesta, jossa hän ei aktiivisuudestaan huolimatta koskaan päässyt puolueen ehdokaslistoille.

Anders oli aina jotenkin liian outo.

Breivik menestyi työuransa alussa hyvin. Puhelinmyyntihommat sopivat hänelle, hän eteni tiiminsä esimieheksi ja perusti sitten kilpailevan firman. Kun se ei ottanut tuulta alleen, hän perusti uuden yrityksen. Ja menestyikin, muutaman vuoden ajan.

Sitten Breivik palasi äidin luo ja kaikki alkoi mennä päin helvettiä. Elämä jumittui yhden huoneen seinien sisälle. Vanhoista hylkäämisen kokemuksista kumpuavat kaunat sekoittuivat vääristyneisiin poliittisiin tulkintoihin.

Breivikistä tuli temppeliherra, joka päätti taistella islamia, feminismiä, kulttuurimarksismia ja monikulttuurisuutta vastaan.

Kuukausien täysipäiväisen valmistelun jälkeen tuli h-hetki. 22.7.2011 oli päivä, joka pysäytti Norjan ja koko Euroopan. Päivä, jolloin Breivik räjäytti ensin autopommin Oslon hallintokortteleissa ja eteni sitten kenenkään häiritsemättä Utøyan saareen teloittamaan kymmenittäin sosiaalidemokraattien nuorisoleirin delegaatteja.

Kiusallista luettavaa on Sederstadin kuvaus terroripäivän kulusta. Tuntuu ihan siltä, että kaikki mikä poliisin toiminnassa saattoi mennä pieleen todellakin meni pieleen. Sederstad nostaa piinallisella tarkkuudella esiin ne kohdat, joissa Norjan poliisi olisi pystynyt ja joissa sen olisi pitänyt toimia paremmin.

Kritiikki on tärkeää ja sitä pitää esittää, jotta prosessin virheet voi korjata. On ihan varmaa, että ihmishenkiä olisi säästetty, jos olisi toimittu fiksummin ja tehokkaammin, tai edes ohjeiden mukaan. Se on sietämätön ajatus, sekä uhrien omaisille että poliisille. Mutta jossittelu-syyttelyssä on jotain häiritsevää, besserwisseröintiä joka myös ärsyttää.

Olennaista on kuitenkin lopputulos. Sen karmeampaa on vaikea kuvitella. Pieni, kymmenen hehtaarin saari, jota pilkuttaa valkoisten peitteiden tilkkutäkki.

Puhelimiin tuli soittoja, joihin ei enää koskaan vastattu.
Ainoastaan kuolleita vartioimaan määrätyt poliisit kuulivat soittoäänet ja näkivät puhelinten näytöt, jotka syttyivät yhä uudestaan.
Äiti
Äiti
Äiti
Äiti
Kunnes akku toisensa jälkeen kului tyhjäksi.

Suomennos: Pirkko Leino

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s