Riikka Pelo: Taivaankantaja

TaivaankantajaSilloin Vendla näkee, että Maammo itkee. Kyyneleet valuvat huulille, kaulalle ja mekolle. Ne ovat karpalon kokoisia, vierähtävät mekolta kengille ja lattialle, vierivät vetenä alas portaita, kasvavat puroiksi ja joiksi, tulvavesiksi.
Sitten Maammo kääntää päänsä pois, nousee ja lähtee sanaa sanomatta pois ja menee sisälle taloon. Maammo käy piilottamassa itkunsa salaiseen paikkaan. Maammolla on salaisia kätköjä niin kuin Vendlallakin on. Mutta sitten he lähtevät, ilman itkuja, hiukset kammattuina ja parhaissaan, sillä tänään on seurapäivä, Jumalan valittujen suuri juhla.

Riikka Pelon esikoisromaani Taivaankantaja on pitkästä aikaa oikeasti eilispäivän kirja, julkaistu vuonna 2006. Viime aikoina olen kahlannut enemmänkin kirjaston bestseller-hyllyn kamaa, mutta tämän halusin välttämättä lukea, koska viime vuoden Finlandia-voittaja, Pelon kirjoittama Jokapäiväinen elämämme oli niin mahtava kirja. Taisin kutsua sitä blogipostauksessani täydelliseksi.

Pelon kieli on jo Taivaankantajassa taiturimaista. Kieli itsessään on kuulasta ja hiottua, mutta rivien välit ovat pakahduttavan täynnä tunnetta. Jos minulta kysytään – ja miksipä ei kysyttäisi – Pelo on Finlandia-palkinnostaan huolimatta aliarvostetuin tämänhetkinen suomalaiskirjailija.

Taivaankantajan tarina kertoo rikkoutuneesta lestadiolaisperheestä jossain 1900-luvun jälkivuosikymmenillä. Yhteisö tuntuu kovin taantumukselliselta, ei pelkästään uskonnon takia. Leskeksi jäänyt Maammo huolehtii parhaansa mukaan tyttärensä aviottomasta lapsesta Vendlasta – parhaansa mukaan ei tässä yhteydessä tarkoita, että hyvin.

Kaikki täällä tietävät jo, kuiskuttelijat, pahat kielet, laupiaat samarialaiset. Laukassa on pidetty hoitokokousta, tyttö otettu sukulaisten huostaan. Joku kuiskaa taaempana seurapenkissä hänen nimensä. Kaikki ovat kuulleet, että Laukan leskeä on haettu rippipenkkiin istumaan oikein taivaan avaimilla. Ja ne muistavat jälleen, sitä ne supattavat. Pieta ei unohdu heiltä. Hänen tyttärensä, joka maalasi kasvonsa ja kulki tansseissa syli auki, vaikka Eerikki kuinka antoi vyöstä ja piti ullakkokamarissa ovi säpissä. Mitään se ei osannut peitellä, kuin olisi nauttinut julkisesti tilastaan ja tahtonut häpäistä heidät yhä uudestaan.

Kirjan dialogi on kirjoitettu murteella, jonka olen sijoittavinani jonnekin Salon tienoille. Se valinta tökkii. En ole ikinä pitänyt murteella kirjoitetuista teksteistä, eikä tämä kirja tee siihen poikkeusta. Melkein tuntuu, että Pelo itsekin on alkanut kirjoitusprosessin aikana epäillä valintaansa: Maammon kertojanäänellä todetaan, että seudun murre on yhtä ruma kuin tämä kurainen joki, joka on hautonut pohjaansa vuosikymmenien jätteet ja puhumattomat vihat.

Jos (tai siis kun) Jokapäiväinen elämämme on mestariluokan teos, joka yhdistää hienosti yksityistä ja yleistä, niin Taivaankantaja on selvemmin yksilön tarina. Se on kuitenkin sydäntäsärkevä kuvaus pienestä tytöstä, joka jää liian yksin. Kirjassa on kolme eri kertojaa, mutta vahvimmin niistä vallitsee kuusivuotiaan Vendlan ääni. Pelon teksti imee ahdistavallakin tavalla lapsen maailmaan ja vakuuttaa lukijan siitä, että ääni on aito.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s