Tänään on jouluaatto. Tänään on minun syntymäpäiväni. Tänään minä täytän viisitoista. Tänään minä hautasin vanhempani takapihalle.
Eivät olleet rakkaita vanhempia.
Tätä kirjaa oli kivaa lukea. Mehiläisten kuoleman huumori on kyllä sysisysisysimustaa, mutta kaikessa brutaaliudessaan ja räävittömyydessään kirja on yksinkertaisesti hauska.
Aihe on toki kauhea. Kaksi teini-ikäistä glasgowlaistyttöä on elänyt lapsuutensa heitteillä, juoppojen ja narkkaavien vanhempiensa laiminlyöminä ja hyväksikäyttäminä.
Sitten yhtenä päivänä perheen isä kuolee – siitä, kuka perheenjäsenistä hänet tappoi, ei ole ihan täyttä selvyyttä – ja äiti hirttäytyy puutarhavajaan. Teinityttäret hautaavat isän puutarhaan laventelipenkin alle ja piilottavat äidin hiiliastiaan.
Näin hauska tarina, siis.
Lisa O’Donnellin white trash -kuvaus kuitenkin toimii. Siinä on jotain samaa kuin Coenin veljesten elokuvissa. Se on raaka mutta hervoton, härski mutta herkkä. Yököttävät kuvaukset mätänevän isän ympäriinsä roiskuvista ruumiinnesteistä saavat vastaparin naapurin leskeksi jääneestä homomiehestä, joka pikkuhiljaa ottaa orvot tytöt hoteisiinsa. Isän huumevelkoja perivä jäätelöautokuski huolii tyttäreltä osamaksuja luonnossa, mutta velkojan maahanmuuttajapomo näkee tässä oman tarkka-ampujien luoteihin kuolleen tyttärensä ja haluaa auttaa.
Mehiläisten kuolemassa vuorottelee kolme eri kertojaa, sisarukset Marnie ja Nelly sekä naapurinmies Lennie. Luvut ovat lyhyitä, puolikkaasta sivusta muutamaan, mikä tekee tekstistä nopealukuisen. Ehkä myös vähän pomppivan, mutta tähän kirjaan se sopi.
Vaikka Mehiläisten kuoleman sävy on koominen ja naurattaakin, niin pohjaväre on eittämättä vakava. O’Donnellin kuvaama Glasgow on ankea, täynnä surkeita ihmiskohtaloita ja vain vähän pakoreittejä. Eikä mikään ole yksinkertaista niinkuin Disneyn elokuvissa.
Olen tullut pihavajaamme kysymään sinulta, rakastitko sinä minua niin kuin minun on pakko rakastaa sinua. Olen tullut kysymään sinulta, miksi annoit minun nukkua jalkojesi juuressa ja sylissäsi. Olen tullut kysymään sinulta, tunsitko rakkautta, kun silitit hiuksiani ja kannoit minut nukkuvana huoneeseen, jonka seiniä ei koskaan maalattu ja jonka sänkyä ei koskaan petattu.
Suomennos: Seppo Raudaskoski
Eilispäivän kirjat: huonomuistisen naisen tajunnanvirtaa 
Voi herttinen, kuten Nelly ehkä sanoisi, pitipä tulla kommenttisi jälkeen lukemaan tämä sinun postauksesi uudestaan 🙂 Eikös se ole niin, että hyvä kirja tuottaa erilaisia lukukokemuksia ja herättää keskustelua. Tämä kirja toimi juuri niin. Yksikään kommentti ei ole kuitenkaan toista viisaampi tai parempi.