Kate Atkinson: Elämä elämältä

Atkinson Elämä elämältä
”Me emme voi kääntää selkäämme”, neiti Woolf sanoi Ursulalle, ”meidän täytyy jatkaa työtämme, ja meidän täytyy olla todistajia.” Ursula mietti, mitä se tarkoitti. ”Se tarkoittaa”, neiti Woolf sanoi, ”että meidän on muistettava nämä ihmiset, kun olemme turvallisesti tulevaisuudessa.”
”Entä jos me olemme kuolleet?”
”Sitten toiset muistavat meidät.”

Kate Atkinson on tullut tunnetuksi perusdekkareita vähemmän kaavamaisten jännitysromaanien kirjoittajana. Elämä elämältä on Atkinsonilta loikkaus vielä kunnianhimoisempaan kaunokirjallisuuteen. Ja hurjan ylistetty sellainen.

Atkinsonin Jackson Brodie -kirjat imevät nopeasti mukaansa, ja siksi Elämä elämältä tuntui luvalla sanoen raskassoutuiselta. Lainasin kirjan jo kertaalleen aiemmin kirjastosta, mutta en kahden viikon pikalainan aikana päässyt romaanissa montaakaan sivua eteenpäin. Toisella yrittämällä sain kirjan luettua, mutta kauan siinä silti meni.

Elämä elämältä on heviä luettavaa jo aihepiirinsä takia. Tunsin aivan fyysisesti sen uupumuksen, turtumuksen ja kivun, jota Lontoon pommitusten jälkiä raivaava Ursula kokee. Tarina on paikoitellen niin totaalisen ankea, etten olisi halunnut lukea enää sivuakaan. Kun tätä blogipostausta varten lueskelin hetki sitten uudestaan kirjan sivuista ottamiani snapshotteja, mahaan alkoi sattua pelkästä ahdistuksesta.

Silti luulen, että minun lukemiseni takkusi (sen lisäksi, että luen kirjoja ylipäätäänkin vain lyhyissä pätkissä metromatkoilla ja myöhään illalla lapsen nukkumaanmenon jälkeen) ennen kaikkea romaanin rakenteen takia. Juuri romaanin erikoinen rakenne ja vinksahtanut aikasuhde tekee tästä kirjasta niin erikoisen ja ylistetyn.

Ursula tunsi tuon äänen. Hän ei tuntenut tuota ääntä. Tuntui kuin menneisyys olisi tihkunut nykyhetkeen, ikään kuin jossain olisi ollut särö. Vai tihkuiko tulevaisuus menneisyyteen? Tunne oli joka tapauksessa hirveä, aivan kuin hänen sisäinen pimeä maisemansa olisi tullut esiin. Kuin sisäpuoli olisi muuttunut ulkopuoleksi. Aika oli sijoiltaan, se ainakin oli varma.

Elämä elämältä kertoo erilaisista mahdollisista maailmoista. Heti ensimmäisessä luvussa Ursula, kirjan päähenkilö, ensin kuolee synnytyksessä ja sitten vaihtoehtoisessa tarinassa selviää elossa. Myöhemmissä luvuissa Ursula hukkuu, pahoinpidellään kuoliaaksi, tappaa itsensä.

Lukijan on vaikea pysytellä mukana toisiinsa lomittuvissa juonikuvioissa. Se on varmasti Atkinsonin tarkoituskin, mutta lukijana olen sen verran kontrollifriikki, että se ärsytti. Haluan lukea romaaneja nautiskellen, mutta tätä kirjaa lukiessani aloin keskittyä liikaa risteävien polkujen muisteluun ja analysointiin. Ei olisi tarvinnut, vaikka dekkaristi Atkinson antaakin hövelisti vinkkejä pitkin matkaa. Lopussa juonen solmut aukeavat ponnistelemattakin.

Romaanin loppu onneksi palkitsee, vaikka itse ehdin jo lukiessani epäillä sitä. Elämä elämältä ei ole taas yksi altmanilaisen Oikopolkuja-teeman variaatio, Atkinsonilla on ihan oma oivalluksensa.

Tule sellaiseksi kuin olet, opittuasi sen mitä se on. Nyt hän tiesi mitä se oli. Hän oli Ursula Beresford Todd, ja hän oli todistaja.

Suomennos: Kaisa Kattelus

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s