Michael Lewis: Sinne ja takaisin. Kriittinen matka velkakriisimaihin

Sinne ja takaisinEnpä olisi arvannut, että talouskriisistä kertova kirja voi olla näin hulvatonta luettavaa. Täysin absurdia, älyttömän hauskaa. Ja T-O-D-E-L-L-A pelottavaa.

Michael Lewis on toimittaja-kirjailija, joka ponnahti maailmanlaajuisille bestseller-listoille investointipankkiireja käsittelevän Liar’s Poker -kirjan ansiosta. Liar’s Pokeria en ole vielä lukenut, mutta sitä seuranneista kirjoista ainakin 2000-luvun velkakriisimaita käsittelevä Sinne ja takaisin (alkukielellä Boomerang) on superviihdyttävää luettavaa. Tätä lukee nopeammin kuin dekkaria, ja lukiessaan saa vielä nauraa ääneen.

Lewisin kertojasävy on nimittäin hirtehinen, vaikka hänen käsittelemänsä aiheet eivät oikeastaan ole ollenkaan hauskoja. Niitä ovat vararikkoon tai ainakin sen laitamille ajautuneet maat, kehnot päätöksentekijät, ahneet tai tyhmät sijoittajat ja pankkiirit.

Mutta huumori on aseista vahvin, sanoisivat Charlie Hebdon kaveritkin.

Michael Lewisin analyysi leikkaa Islannin, Kreikan, Irlannin, Saksan ja Lewisin oman kotimaan USA:n taloustilannetta. Mitä h****ttiä velkakriisissä oikein tapahtui?

Vuodesta 2002 lähtien suurimmassa osassa vaurasta ja kehittynyttä maailmaa oli ollut menossa jokseenkin valheellinen buumi. Se mikä näytti talouskasvulta, oli toisenlaista toimintaa – lainattiin rahaa, jota ei luultavasti koskaan pystyttäisi maksamaan takaisin. (…) koko maailman velat, julkiset ja yksityiset, olivat enemmän kuin kaksinkertaistuneet vuodesta 2002 lähtien: 84 biljoonasta 195 biljoonaan dollariin. (…) Kriittistä oli, että isoja pankkeja, jotka olivat jakaneet suuren osan näistä luotoista, ei enää pidetty yksityisinä yrityksinä, vaan valtioiden ulokkeina, jotka lunastettaisiin varmasti ulos kriisistä.

Inhimillisistä virheistä koitui gigalomaanisia vahinkoja. Michael Lewis ei anna yhtään armoa erehtyvyydelle vaan nauraa sille raa’asti. Lewis on kerännyt kirjansa aineistoa niin tutkijoilta, Wall Streetin sijoittajaguruilta kuin analysoimiensa maiden asiantuntijoiltakin. Taustat ovat siis kunnossa, mutta Lewisia ei sido akateemisen tutkijan varovaisuus.

Halpojen luottojen tsunami (…) ei ollut vain rahaa, se oli kiusaus. Se tarjosi kokonaisille yhteiskunnille tilaisuuden paljastaa luonteestaan sellaisia piirteitä, joihin niillä ei ollut tavallisesti varaa uppoutua. Kokonaisille valtioille sanottiin: ”Valot on sammutettu, nyt voitte tehdä mitä tahansa, eikä kukaan saa koskaan tietää.” Se mitä ne halusivat tehdä rahalla pimeässä, vaihteli paikasta toiseen. Amerikkalaiset halusivat omistaa paljon isompia koteja kuin mihin heillä oli varaa ja antaa vahvojen hyötyä heikkojen kustannuksella. Islantilaiset halusivat lopettaa kalastamisen, ryhtyä investointipankkiireiksi ja antaa alfaurostensa paljastaa siihen asti tukahdutetun suuruudenhulluutensa. Saksalaiset halusivat olla vielä saksalaisempia; irlantilaiset halusivat lakata olemasta irlantilaisia.

Lewisin tekstissä roiskitaan isoja linjoja. Eri maiden tapahtumien analyysit sidotaan karikatyyrimaisiin diagnooseihin kunkin maan kansanluonteista. Enpä menisi vannomaan mitään niiden todenmukaisuudesta, mutta hervotonta luettavaa Lewisin valitsema tyyli tuottaa.

Vielä yksi hedge-rahaston hoitaja selitti islantilaista pankkitoimintaa minulle näin: sinulla on koira ja minulla on kissa. Sovimme siitä, että kumpikin on miljardin dollarin arvoinen. Sinä myyt minulle koiran miljardilla ja minä myyn sinulle kissan miljardilla. Me emme enää ole lemmikinomistajia, vaan islantilaisia pankkeja, joilla on miljardi dollaria uusissa sijoituksissa.

Kaikki analyysit eivät liity mitenkään Lewisin kirjan varsinaiseen aiheeseen. Saksalaisten kakkafetisismi kiinnostaa kirjailijaa kovasti, samaten islantilaisten juopottelu ja outo tapa nimetä kaikki kansalaisensa noin yhdeksän etu- ja sukunimen rajatulla valikoimalla.

Islantilaisia Lewis hutkii maan uskomattomalla hurahtamisella investointipankkitoimintaan.

Jos katsoo Islannin talouselämää kauempaa, ei voi välttyä huomaamasta siinä jotain todella kummallista: kansa on jalostanut itsensä siihen pisteeseen, ettei se enää sovi saatavilla olevaan työhön. Kaikille näille erinomaisesti koulutetuille ja sivistyneille ihmisille, joista joka ikinen tuntee itsensä erityisyksilöksi, on tarjolla kaksi etupäässä kammottavaa tapaa ansaita elantonsa: troolikalastus ja alumiinin sulattaminen. (…) 21. vuosisadan aamunkoitossa islantilaiset odottivat yhä, että heidän talouselämästään löytyisi heidän hienotekoiselle mielelleen paremmin sopiva tehtävä, johon he voisivat ryhtyä. Ja näyttämölle astui investointipankkitoiminta.

Kreikka puolestaan saa pyyhkeitä läpikotaisin korruptoituneesta ja epäsolidaarisesta yhteiskunnasta.

Kaikkeen menestykseen suhtaudutaan epäilevästi. Kaikki ovat melko varmoja siitä, että kaikki kiertävät veroja tai lahjovat poliitikkoja tai ottavat lahjuksia tai valehtelevat kiinteistöomaisuutensa arvosta. Ja tämä täydellinen keskinäisen luottamuksen puute vahvistaa itseään jatkuvasti. Valehtelemisen, huijaamisen ja varastamisen epidemia tekee kaikesta yhteiskuntaelämästä mahdotonta, ja yhteiskuntaelämän romahdus vain rohkaisee valehtelemaan, huijaamaan ja varastamaan entistä enemmän. Kun he eivät voi luottaa toisiinsa, he turvautuvat itseensä ja perheeseensä.

Irlantilaiset sen sijaan ovat ressukoita, jotka taitamattomuuttaan rakensivat ennennäkemättömän kiinteistökuplan. Kukaan heistä ei edes pystynyt keräämään kermoja päältä.

Irlannin kiinteistökupla erosi monella tavalla amerikkalaisesta versiosta. Ensinnäkin sitä ei naamioitu. Se ei vaatinut runsain mitoin monimutkaista finanssiräätälöintiä tavallisten kuolevaisten ymmärryksen yläpuolella. Se ei myöskään ollut yhtä kyyninen. Ei ole monta irlantilaista rahoittajaa tai kiinteistöihmistä, joilla on tulevaisuus jäljellä. Amerikassa pankit menivät nurin, mutta niiden isot kihot rikastuivat kuitenkin; Irlannissa isot kihot menivät nurin pankkien mukana.

Saksalaiset ovat tavallaan Lewisin tarinan sankareita. Tyyppejä, jotka säilyttivät malttinsa myös keskellä finanssimaailman leuhotusta. Mutta ei saksalaistenkaan rooli Lewisin analyysissä kovin ihailtavalta vaikuta. Analysoimansa saksalaisen kakkafetisismin Lewis linkkaa symbolisesti maan rooliin finanssikriisin keskellä: Saksalaiset halusivat olla lähellä paskaa, mutta eivät sen seassa.

”On palattava saksalaiseen mentaliteettiin. (…)He sanovat: ’Minä olen ruksannut kaikki ruudut. Riskiä ei ole.’ Siinä ajattelussa muoto voitti sisällön. Saksalaisten kanssa työskennellessä huomaa – tätä ei voi painottaa tarpeeksi – että he eivät ole luontaisia riskinottajia. He ovat geneettisesti alttiita möhlimään siinä.”

Mutta riskitöntä sijoituskohdetta ei ole, Lewis muistuttaa. Sijoituskohteista saa tuottoa, koska niissä on riski, jonka ottamisesta maksetaan. Se pääsi monelta unohtumaan viimeisimmässä talouskriisissä.

Maailmanlaajuinen rahoitusmaailma saattaa olla olemassa tuodakseen lainanantajat ja lainanottajat yhteen, mutta muutaman viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana siitä on tullut myös jotakin muuta: väline joka maksimoi heikkojen ja vahvojen kohtaamisten määrän, jotta toinen voi käyttää toista hyväkseen.

Suomentanut Pekka Tuomisto

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s