Jo Nesbø: Isänsä poika

Jo NesböHva faen, Jo Nesbø? Hvor er Harry Hole?

Aloitan tällä tavalla norskiksi niin Jo Nesbø ymmärtää palautteeni googlaillessaan itseään netistä. Vähän harmittaa, nimittäin.

Olen varmasti yksi suurimmista Jo Nesbø -faneista. Harvat dekkarit innostavat minua muuten kuin harmittomina nopealukuisina välipaloina, mutta Nesbøn dekkarit ovat kyllä ihan oma lukunsa. Myös Nesbøtä olen käynyt kuuntelemassa Akateemisessa, ja toisin kuin James Ellroyn kohdalla, olisin kyllä lähtenyt drinksulle pyydettäessä. (Tämän voi tähän kirjoittaa, koska mieheni ei periaatteesta lue blogiani.)

Mutta siis. Isänsä poika. Dekkari. Jo Nesbø. Eikä Harry Holea mailla eikä halmeilla.

Nesbø on aiemmin irrottautunut dekkarigenrestä Kukkulan kuningas -romaanillaan ja ollut ottavinaan Holen hengiltä lukemattomia kertoja aiemmissa dekkareissaan, mutta ei silti käy laatuun että hän ihan yhtäkkiä julkaisee dekkarin, jonka (anti)sankarina ei häsääkään yltiöcool juoppo poliisi Harry Hole. Tämä ratkaisu itsessään on minulle suunnaton pettymys.

Toiseksi: epäilen että Jo Nesbø itse on rakastunut. Nesbøn tavaramerkki dekkarikirjailijana on rankkuus. Toki hänen kirjoissaan on ollut mukana ripaus romantiikkaakin (ilmeisesti viimeistään kustannustoimittaja vihjaa jokaiselle kirjailijalle ettei kirjaa voi julkaista ilman romanssin häivää?), mutta tässä kirjassa sorrutaan muutamaan otteeseen aivan epäjonesbøläisille ulottuvuuksille. Sekä rakastuneen parin kuvauksessa että kuvauksessa pojan ja isän suhteesta, lojaalisuudesta ja koston oikeutuksesta.

Isänsä poika on ainakin minulle liian moralistinen. Toki Harry Holekin on kaikessa rikkinäisyydessään oikeudenmukaisuuden ritari, mutta tässä dekkarissa on häiritsevää paatosta.

”Joskus me erehdymme luullessamme, että olemme paljastaneet vanhempamme. He eivät välttämättä olleetkaan heikkoja. Ehkä matkan varrella vain tapahtui jotain, mikä sai meidät ajattelemaan niin. Ehkä he olivat vahvoja. Ehkä he olivat valmiita häpäisemään nimensä, riistämään itseltään kaiken kunnian, ottamaan syyt niskoilleen, vain koska halusivat pelastaa ne joita he rakastivat. Ja jos he olivat niin vahvoja, niin sinäkin saatat olla yhtä vahva.”

Isänsä poika kertoo Sonnystä, itsemurhan tehneeseen poliisi-isäänsä pettyneestä pojasta, joka aivan liian myöhään saa kuulla isänsä pelastaneen perheensä tekeytymällä poliisin myyräksi. Älykäs ja empaattinen narkkari karkaa vankilasta ja alkaa kostaa, isänsä puolesta ja omiin nimiinsä ottamiensa murhien uhrien puolesta.

Nesbø on tietenkin taitava kirjailija eikä se taito ole mihinkään kadonnut. Isänsä poika on vetävää, nautinnollista luettavaa. Sen lukemisessa saa kyllä vastinetta käyttämälleen ajalle. Mutta uskoisin että muillekin vanhoille Nesbø-faneille tämä kirja on pettymys.

Ottaen huomioon kuinka iso kansainvälinen myyntimenestys Nesbø on ollut jo vuosien ajan, on kestänyt ihmeen kauan saada Harry Hole valkokankaalle. Elokuva Nesbøn parhaasta dekkarista Lumiukosta on ollut tekeillä jo pitkään. Parissa viimeisimmässä kirjassa olen haistellut paljonkin elokuvamaisia elementtejä. Edellisissä se on liittynyt enemmänkin actionkohtauksiin, mutta harmi kyllä Isänsä pojassa se näkyy muutamaan otteeseen myös kaavamaisena dialogina.

Suomentanut Outi Menna

Mainokset

One thought on “Jo Nesbø: Isänsä poika

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s