Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Se ei ollut totta, se maailma, joka oli sortunut yhdessä talvessa. Se pitkäkaikuinen, kestävä, kauniisti rakentunut ja viileä maailma, jossa oli loputtomiin aikaa. Tämä oli totta, tämä tikittävä, pysähtynyt, laukkaava, läähättävä kesä, huudot, unettomuus, levoton rouhinta ja jyry tämän pienen, yhä pienenevän soikion ympärillä; savu, joka hiljaa peitti koko valittavan maailman.

Mahtavaa olla väärässä. Olen täysin harkiten ohittanut Sirpa Kähkösen kirjat, koska olen ollut vakuuttunut siitä että Kähkönen ei ole minun juttuni. Nyt Kähkösen viimeisintä romaania Graniittimiestä on kehuttu niin paljon, että nappasin kirjastosta kähkösen luettavaksi, kun sellainen eteen sattui. Hyllystä olisi saattanut löytyä Kuopio-sarjan ensimmäinenkin osa (Rautayöt on toinen), mutta eipä tätä kirjaa lukiessa haitannut yhtään se, että edellinen osa oli lukematta.

Kähkösen historiallisen romaanisarjan tapahtumapaikkana on sota-ajan Kuopio. Rautaöissä kerrotaan kesästä 1940, välirauhan ajasta. Uuden sodan uhka tuntuu raskaana myös maakuntakaupungissa. Kirjan nimi viittaa alkukesän epävakaisiin öihin, jolloin pelätään hallan tulevan ja vievän koko sadon.

Rautaöiden päähenkilö on Anna, nuori perheenäiti, joka asuu yhdessä pienten kaksostensa, kälynsä ja anoppinsa kanssa. Sodasta palannut aviomies makaa yötäpäivää vintillä puhumattomana ja syömättömänä.

Kirjan tunnelma on lamaantunut. Sota on ohi, mutta uusi näkyy jo horisontissa. Ruokaa on niukasti, töitä vielä vähemmän. Naiset ovat perheiden selkäranka, kun miehet ovat kaatuneet rintamalla tai palanneet sieltä varjoina entisestään. Niin kuin Annan mies, karismaattinen kommunistiagitaattori Lassi, joka nyt epäilee, että hänen mahaansa on asennettu pommi.

Tarinana Rautayöt on tapahtumaköyhä. On helppo uskoa, että se on osa romaanisarjaa, koska yksittäisenä kirjana sen juoni on ohut. Kaikkea leimaa sotienvälisyys, seuraavan katastrofin odottelu. Ihme kyllä tämä limbomaisessa välitilassa olo ei tee romaanista junnaavaa, turhaa tai tylsää. Päinvastoin, kaunokirjailijoiden syrjimän ajanjakson kuvauksesta syntyy hieno pieni romaani.

Kähkösen kuvauksen kohteessa, sotakauden Kuopiossa on toinenkin toimiva oivallus. Romaanit yleensä historian käännekohteita kuvatessaan itsestään selvästi käsittelevät sitä, missä suurin jylinä ja pauke on. Minusta on loistava ajatus kuvata sitä, miten sota näkyy pikkukaupungissa kaukana rintamalta, vaikka kaupunkia talvisodan aikana pommitettiinkin. Elämä on pientä, ankeaa, epädramaattista.

Hilda varjosti kädellä silmiään niin kuin äsken nuo kellarista tulleet naiset, ja Anna arvasi että sen päätä särki, ja hänelle tuli äkkiä tympäisevä olo. Mitenkä pieneen ympyrään tässä jouduttiinkaan, toisiamme vahtimaan, toistemme kaikki asiat tietämään.

Kähkösellä on hurmaavan vähäeleinen kirjoitustyyli. Poliittiset viittaukset tehdään ohimennen, ne ymmärtääkseen on tunnettava vähän historiaa.

Kähkönen kirjoittaa kauniisti olematta kuitenkaan hempeä – jostain syystä olin ennakkoaavistuksissani pitänyt Kähköstä kovin feminiinisenä kirjoittajana. Olin aivan myyty kirjan luettuani. Ainoa pieni varaus liittyy murretekstiin, joka on minusta riskialtis ja melkein aina epäonnistuva tyylikeino. Kähkösen savolaiset ja karjalaiset ovat kuitenkin uskottavia. Silti tekstin ihana rytmi on parhaimmillaan murteettomissa kertojien äänissä.

Niin, kyllä hän muisti, ja hän astui ylös portaita, ja ne natisivat tutusti, ja hän jaksoi, ja hänen henkensä vinkui ja hänen sydämensä hakkasi, ja hän muisti, ja jaksoi, ja nousi ylös vinttiin, joka tuoksui purulta ja kuumenneelta katolta ja pölyisiltä lattialankuilta, ja hän nosti kämmenen kasvojensa eteen ja hengitti sitä raudan tuoksua, ja muisti, että pojat olivat maanneet täällä, keväästä syksyyn maanneet koijassaan, Elias aina lukemassa, Aarne jotain korjaamassa, Lassi niiltä kaikkea tivaamassa. Ja hän hengitti sitä ruosteen hajua, väkevää ja niin kuin veristä, ja hän muisti että ne olivat lähteneet ne pojat, yksi kerrallaan.