Henning Mankell: Juoksuhiekka

Henning MankellJos haluat harmitonta lomalukemista, niin älä valitse syöpään sairastuneen kirjailijan hyvin henkilökohtaisia mutta täysin yleistettäviä ajatuksia elämästä, sen merkityksettömyydestä, sattumanvaraisuudesta, epäreiluudesta ja julmuudesta.

Loman ensimmäiset pari viikkoa olivat aika kiireisiä: paljon tekemistä päivisin, iltaisin ennen nukkumaanmenoa jaksoi lukea vain hetken. Henning Mankellin Juoksuhiekka ei tekstinä vedä dekkarin tavoin, ja siksi lukeminen lyhyissä pätkissä oli tavallistakin hitaampaa.

Sitten yhtenä päivänä aloin miettiä mikä on vialla, kun lomallakin niin ahdistaa.

Kai se nyt ahdistaa, kun ilta toisensa perään lukee tarinoita elämän hauraudesta ja toisaalta raadollisia osoituksia ihmisten typeryydestä ja lyhytnäköisyydestä.

Juoksuhiekan lukujen aiheet kimpoilevat ruotsalaisista kirkkomaalauksista moottoritiellä koettuun kolariin ja Maputon katulapsiin. Se saattaa kuulostaa oudolta, mutta jotenkin se toimii.

En varmaankaan jaksaisi tai haluaisi lukea kirjaa, jossa kirjailija vain ruotii ajatuksiaan tulossa olevasta kuolemastaan. Mankellin Juoksuhiekka yhdistää taitavasti historiallisia legendoja ja tarinoita miehen omasta elämästä. Tarinat juoksevat kuin ajatuksenvirtana, mutta rakenne on varmasti tarkkaan harkittu ja melkein vaivihkaa niistä rakentuu näkemys elämän arvokkaista asioista ja toisaalta häpeästä – me teemme niin paljon asioita päin honkia.

Ei tämän kirjan lukemisen ajankohta varmaan ole talven synkimmässä kaamoksessakaan. Ehkä sopivaa aikaa ja paikkaa ei ole.

Jos oikean ajankohdan löytää, niin Juoksuhiekka on tärkeä ja hyödyllinen kirja. Kuolemaan valmistautuva kirjailija puhuu monista asioista, jotka kyllä tiedämme, mutta jotka pakkaavat unohtumaan kaiken sälän keskellä.

Niin kuin elämänilosta. Sen läpitunkevasta voimasta ja merkityksestä. Ilman hyräilevää lasta ei ole ainuttakaan sivilisaatiota, Mankell kirjoittaa. Mankell kirjoittaa painokkaasti myös uteliaisuuden voimasta.

Ja surusta. Voidakseen elää täysimääräisesti pitää kokea myös suuria suruja. Kuulostaa ehkä kornilta, mutta tästä Mankell  ja minä olemme samaa mieltä. Hyviä hetkiä ja onnea ei arvosta tarpeeksi, jos ei ole kokenut menetyksiä.

Ehkäpä kaikkein painokkaimmin, monessa luvussa, Mankell kirjoittaa ydinvoiman kääntöpuolesta. Ydinjätteen tolkuttoman pitkä puoliintumisaika tarkoittaa sitä, että maaperään säilötty jäte tulee säilymään kauan meidän jälkeemme.

Meidän tapauksessamme voi kuitenkin sanoa, että olemme jo nyt päättäneet, mikä tulee olemaan viimeinen muisto meidän sivilisaatiostamme.
Ei Rubens. Ei Rembrandt. Ei Rafael.
Ei liioin Shakespeare tai Botticelli, Beethoven, Bach tai Beatles.
Jätämme jälkeemme jotain aivan muuta.
Kun kaikki muu sivilisaatiostamme on poissa, kaksi asiaa on ja pysyy: Voyager-avaruusluotaimet ikuisella matkallaan ulkoavaruudessa ja ydinjäte syvällä kallioiden uumenissa.

Suomentanut Tuula Kajo

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s