Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

Että tuntisin eläväniKirjojen lukemisessa parasta on se, että saa elää muita, vaihtoehtoisia elämiä. Asettautua toisten nahkoihin ja oppia siinä samalla jotain itsestäänkin. Olen luultavasti keskivertoa eläytyvämpi lukija eikä tämä kirja ole mitenkään harvinaisuus siinä, että se vaivasi minua aika lailla. Harvinaista on kuitenkin, että sen synkät tarinat tulivat uniinkin.

Minä vääntäydyin ylös, pukeuduin, menin ulos, kävelin kauas, kävelin näkymättömiin ja kuulumattomiin, avasin suuni, haukkasin henkeä ja huusin niin kovaa kuin pystyin, karjuin, huusin suoraa huutoa oman, mustaksi palaneen sieluni syvyyksistä, helvetin periltä. Huusin henkeni hädässä. Oli pysyttävä elossa.

Tuula-Liina Varis on minulle ikuisesti suuren Pentti Saarikosken exä. Ensimmäinen Varikselta lukemani kirja olikin tietysti Saarikoskea muisteleva hieno Kilpikonna ja olkimarsalkka. Sen jälkeen olen lukenut Varikselta jonkun hyvän ja jonkun vähän keskinkertaisemman romaanin, nimiä en enää muista kun tarkoin varjeltu lukupäiväkirjakin pääsi katoamaan.

Että tuntisin eläväni on paljon parempi kuin mikään aiemmin lukemistani Variksen kirjoista. Eri vuosikymmenillä etenevän tarinan kieli rakentaa hienosti ajankuvaa. Varis alkaa olla todellinen nyanssien taituri.

Kirjan kansi väittää sen olevan novellikokoelma, mitä vähän ihmettelen. Ei kyseessä toki ole mikään jatkuvajuoninen romaani, mutta kaikki kirjan kahdeksan ”novellia” kertovat kronologisessa järjestyksessä saman suvun tarinaa eri kertojien kautta. Ne nivoutuvat yhteen, ja yhdessä niistä rakentuu kuva suvusta, jossa rakkaudettomuus periytyy polvelta toiselle.

Variksen fiktiivisen sukukronikan paha kierre ei johdu ihmisten pahuudesta. On hyviä hetkiä ja hyviä aikomuksia, mutta aina jotain tapahtuu. Sota, sairaudet ja onnettomuudet tekevät ihmisistä ja parisuhteista onnettomia. Onnettomien vanhempien lapsetkaan eivät pysty omassa elämässään katkaisemaan rakkaudettomuuden kehää.

Kohta se sanoo jotain, mitä se sanoo vain minulle, Sylvialleen, vaimolleen. Tai ei sano mitään, tarttuu puhumattomana takaapäin kiinni, kutittelee ja kourii, painautuu takapuoltani vasten.
Kaikkein tärkeintä on rakkaus. Kun rakkaus johtaa, antaa mennä.
Me olemme onnellisia.
Onnellisia, sen minä sanon vaikka kenelle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s