Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista

Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta en yleensä lue rakastamiani kirjoja uudestaan. Saatan hankkia ne kirjahyllyyn muistuttamaan siitä hetkestä kun luin ne. Mutta entä jos maailman parhaan kirjan lukeekin uudestaan sellaisessa paikassa, jossa ei ole sille samalla tavalla vastaanottavainen? En halua pilata täydellistä muistoa.

Kirjan lukuajankohdalla on valtavan iso merkitys. V-a-l-t-a-v-a.

Laura Lindstedtin Finlandia-voittaja Oneiron oli syystä tai toisesta minulle hidasta luettavaa. Se ei ollut vaikea, mutta ei myöskään niitä vetäviä kirjoja, jotka on hotkaistava, uppouduttava kuin huomista työpäivää ei olisi. Mutta pidin siitä, ihan todella.

Olin jo miettinyt mistä aloittaisin blogipostaukseni.

Ehkä: Oneiron on kirja, joka pakottaa minunkaltaiseni pakanan ensimmäistä kertaa todella pohtimaan mitä oikeastaan tapahtuu kuoleman jälkeen.

Tai: Oneironin idea on ihme. Siksi, että se on niin omalaatuinen, ja siksi, että se toimii.

Ennen kuin ehdin kirjoittaa mitään, pari päivää sen jälkeen kun olin saanut Oneironin pois käsistäni, isäni kuoli auto-onnettomuudessa.

Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni käsittelemään niin vaikeaa menetystä. Yksi ihan ensimmäisiä onnettomuuden jälkeisen unettoman yön ajatuksista oli tämä: miten banaali, typerä ja mistään-mitään-ymmärtämätön kirja Oneiron onkaan.

Oneiron kertoo seitsemästä limbon kaltaisessa elämän ja kuoleman välitilassa toisensa tapaavasta naisesta. Sävy on vähintäänkin sarkastinen – otsikot ovat tyyppiä Kuolemaharjoitus nro 3 (Kuinka exitus ummistetaan arkkuun).

Juuri nyt minä inhoan tätä kirjaa, enkä varmasti lue sitä enää uudestaan. Tulen aina liittämään sen isäni kuolemaan. Kun on vereslihalla kuoleman kohtaamisen kanssa, Oneironin sinänsä originelli mutta julma tapa käsitellä kuoleman absoluuttista yksinäisyyttä on yksinkertaisesti liikaa.

Lindstedtin tarinassa keritään takaumien kautta auki valkoiseen tilaan joutuneiden naisten tarinoita. Jos kuoleminen on julmaa ja pelottavaa, niin sitä on ollut myös Oneironin naisten elämä.

Kovuudesta huolimatta Lindstedt kirjoittaa hienosti. Ei minulle, mutta ehkä sinulle.

Rosa, sinut on nyt leikattu, lääkäri sanoi ja taputti Rosan käsivartta. Kaikki sujui erinomaisesti, nyt sitten ruvetaan toipumaan urakalla. Ja Rosa aloitti. Hän kuulosteli oloaan. Vahvoista kipulääkkeistä huolimatta hänestä tuntui, että uusi sydän läimi rytmejään jotenkin syvemmällä ja enemmän vasemmalla kuin rintakehän aiempi asukas. Jos entinen tikitti, tämä uusi moukaroi, se pajautteli menemään niin että kyydistä meinasi pudota. Oliko se edes ihmisen sydän. Entä jos se olikin leijonan! Ja kuinka sinne sitten voisi tallettaa salaisuuksia? Sehän tekisi niistä heti hakkelusta! Hirveä, kyltymätön jano kiusasi koko ajan. Sydän vaati syödäkseen tuoretta hedelmälihaa. Mango papaija kiivi kumkvatti. Anna karambola. Kuori appelsiini.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s