Jenni Haukio: Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata

Kun on kerran asettunut mantereelle
ei enää muista miltä syntymäsaari näytti

millaista oli vedenvihreinä iltoina
istua rannan kivikossa odottamassa lintuja

niistä ei koskaan tiennyt milloin ne tulevat
miltä suunnalta mitkä lajit kuinka läheltä lentävät

sitä ennustamatonta turvallisuutta minä kaipaan

sitä kun vastalämmenneen saunan tuoksu
hakee minut rannasta
eikä meri katoa minnekään vaikka lähden

Presidentin rouva runoilee. Ihan kelpo runoilija, muistan lukeneeni lehtijutusta jonkun kirjallisuusalan ammattilaisen muotoilleen, juuri sillä tavalla ärsyttävän alentuvasti.

Pakko silti sanoa, että en minä järin paljon Jenni Haukion runokokoelmalta odottanut. Ajattelin että ihan jännä nähdä millaista se teksti nyt oikeasti on.

Minä pidän näistä runoista. Aivan todella paljon.

Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata on täysverinen runokokoelma. Luen nykyään rikollisen vähän runoja, sillä tällaista ihminen tarvitsee.

Kokoelman perusteema on luonto. Haukion luonto- ja eläinrakkaudesta on kerrottu julkisuudessa paljon, ja siitäkin vähättelevään sävyyn. Joku hyväntekeväisyyskohdehan sitä edustusrouvalla pitää olla, ja tällä presidentin rouvalla se on eläintensuojelu. Kasvisruokaakin tarjotaan linnanjuhlissa.

Tämä runokokoelma on julkaistu 2003, paljon ennen presidenttipuolison uraa. Haukion teksti on aitoa. Ja vaikkei tässä kokoelmassa ole juuri mitään sellaista, joka kertoisi hänestä itsestään ihmisenä, siinä on paljon tunnetta. Kuvaava ja mielettömän osuva on Haukion toteamus siitä, ettei hän etsi tietoa tietääkseen asioita, vaan tunteakseen oikeudenmukaisemmin.

Minun on suojeltava eläimiä
kätkettävä niiden lapset vällyjeni alle

sillä eräänä yönä havahduin eläinten ääniin

ne olivat kadottaneet poikasensa mustiin säkkeihin
kylmät pihdit tunkeutuneet pesään
vieneet emon kupeella turvassa nukkuvat poikaset

ja vaikka silmäni heräsivät yhtä nopeasti kuin
emon silmät

oli silti liian myöhäistä

monissa karsinoissa, häkeissä ja aitauksissa
liian vapaudetonta

kylmää metallia siellä minne kuuluisi vihreää ja maata.

Minä olen enemmän ihmisihminen kuin eläinihminen. Siksi minuun kaikesta huolimatta vetosivat lujimmin ne kohdat, joista jotenkin tunnistin itseni. Yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, alakulon. Jotka aina joskus iskevät.

sitä miettii esimerkiksi;

kuoltuani ottaisin mielelläni linnun olomuodon,
isokoskelon tai harmaahaikaran ja samalla

etuoikeuden yhteyteen,
josta ihmisenä jäi paitsi.

Pohtia näitä,
saavuttaa vanhuus ennen keski-ikää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s