Minna Rytisalo: Lempi

LempiKatsoin peilistä, miten sormeni silitti poskeasi ja sitten seurasi huultesi ääriviivoja, ja ilmeesi vakavoitui, silmiisi syttyi tumma hehku, se oli sellaista sinä kesänä ja syksynä, että minä sain sen onnen, jota en voi ajatella enää ikinä. Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää.

Minna Rytisalon Lempiä taidettiin kuvata Hesarissa vuoden kirjatapaukseksi. Tämä ei ollut tullut yllätyksenä, koska kirjablogipiireissä romaanista on kohkattu alkukesästä lähtien. Siksi osasin olla kirjaston jonossa ennen Hesarin ylistyksen aiheuttamaa varauspiikkiä.

Lempi on hehkutuksensa arvoinen.

Kirjan Lempi on kouluja käynyt kauppiaantytär, joka jatkosodan aikaisessa Lapissa tapaa köyhän maalaispojan Viljamin ja vastoin kaikkia odotuksia menee nopeasti tämän kanssa naimisiin ja muuttaa pieneen järvenrantataloon Pursuojalle. Pian häiden jälkeen Viljami kutsutaan rintamalle ja raskaana oleva Lempi jää kaksin aputytön kanssa korpimökkiin odottamaan.

Rakkaustarina muuttuu mysteeriksi. Kuka Lempi oikein oli, miksi teki mitä teki? Ja Lempille oikein tapahtui? Tarina kerrotaan kolmen kertojaäänen – Lempin aviomiehen, pariskunnan aputytön ja Lempin siskon näkökulmista. Se alkaa rikkumattomana rakkaustarinana, säröytyy, ja saa lopulta selityksensä eri kertojien kautta.

Romaanin keskivaiheilla juonen jännite herpaantuu hetkeksi. En kyllästynyt, mutta harmittelin vähän intensiteetin katoamista. Lerpahdus ei onneksi kestä kauaa, vaan loppua kohti juoni loksahtelee paikalleen liki briljeeraavan varmasti.

Lempi on suunnattoman surullinen romaani. Niitä kirjoja, jotka pakottavat ihmettelemään sitä pahantahtoista jumalaa tai hirveillä todennäköisyyksillä toimivaa sattumaa, joka meitä näin piinaa. Niitä, joiden lukemisen jälkeen on olo on tyhjä ja ravisteltu.

Esikoiskirjailija Rytisalo kirjoittaa huiman kaunista ja omaäänistä tekstiä. Hän rytmittää tekstiä aivan omalla tavallaan. Siihen alkaa lukiessa kiinnittää ehkä vähän liikaakin huomiota.

Vaimoaan palvova Viljami on epävarma siitä, mitä vaimon silmistä pitäisi lukea: niissä kävi, käväisi, käväisikö, ärtymys, sitten kasvosi levisivät hymyyn, ojensit kätesi levälleen, pyysit tulemaan. Lempin sisko puolestaan kertoo saksalaiselle sulhaselleen natsien hänelle tekemästä terveystarkastuksesta ja sitten mietin, sanoisinko, ja sanoin, siis valehtelin: ne kysyivät, miksei minulla ole sormusta.

Tästä, oikeastaan ihan turhasta kritiikistä huolimatta Lempi on kannesta kanteen lähes neroutta. Vai mitä sanotte tästä eleettömästä tehokkuudesta jolla Rytisalo esimerkiksi kuvaa raiskausta parisuhteessa? Muita selityksiä ei tarvita.

Max säpsähti, ihan vähän mutta selvästi, ote käsivarsistani tiukkeni ja sitten sattui kun olin ihan kuiva, hänen tukkansa heilahti otsalle, ja hän sanoi, että kai, se, sitten, on, hankittava, kun, kerran, kysellään.

Yksinkertaista, tehokasta, lyönnilleen oikein.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s