Jännä. Jos mielipiteeni kirjoista ja elokuvista menee yleensä jonkun kanssa hyvin yksiin, niin oletan että tämä on jatkossakin varma tae siitä, että tykkään kaikista samoista teoksista kyseisen ihmisen kanssa.
Ei se aina niin mene.
Tätä kirjaa suositteli kirjastossa ystäväni, jonka lukusuosituksiin olen tottunut luottamaan. Sen verran henkilökohtainen tämän romaanin käsittelytapa on, että ystäväkin kirjaa suositellessaan mainitsi erikseen, että luki kirjaa hetkellä, jolloin sattui olemaan vastaanottavainen sen teemoille.
Ne teemat ovat kimurantteja perheen sisäisiä riippuvuus- ja voimasuhteita, mielenterveysongelmia, kuolemaa, itsemurhia.
Delphine de Vigan on romaanikirjailija, ja tätäkin kirjaa kutsutaan romaaniksi, mutta se perustuu tositapahtumiin. Omien kokemusten lisäksi De Vigan on kerännyt aineistoa haastattelemalla sukulaisiaan, joista osa suostui vastentahtoisesti. Kutsumalla kirjaa romaaniksi de Vigan ehkä haluaa korostaa sitä, että tapahtumien kuvaus on mielikuvituksen tuotetta: että tarinassa voi olla aukkoja tai virheitä.
Tarinan keskiössä on de Viganin äiti, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastunut Lucile, joka lopulta tappaa itsensä. Mikä edelsi Lucilen sairastumista, mitä oikein tapahtui sairauden puhkeamisen jälkeen? Ja miten se kaikki vaikutti muun perheen, etenkin Lucilen tytärten elämään?
Yötä ei voi vastustaa on sekoitus raskasta ja kepeää, synkkää ja hilpeää. Joskus tällainen saattaa toimia hienosti, mutta de Viganin kerronnassa tyylin ja tunnelman vaihtelu ei. Ehkä aihe on vain toivottoman läheinen?
Olen itsekin tämän myytin tuote ja tietyllä tavalla minun on pidettävä se hengissä, jatkettava sitä, jotta perheeni eläisi ja jotta meidän hieman absurdi ja epätoivoinen eloisuutemme pysyisi hengissä. Ja silti, kun katsoin reportaasia ja näin heidät kaikki kauniina, lahjakkaina, erilaisina ja karismaattisina jokainen omalla tavallaan, mieleeni nousivat nämä sanat: millaista tuhlausta.
Edellinen lainaus on esimerkki jatkuvasta metakirjoittamisesta, jota de Vigan kirjassaan tekee. Kirjailija palaa moneen otteeseen selittämään kirjoittamisen motiiveja ja luovan työn etenemistä. Epäuskon hetkiä, sukulaisten vastahankaisuutta, jumittumisia. Tuntuu ihan siltä että tässäkin on kyse selustan varmistamisesta sukulaisten vihan varalta. Lukijana en saanut näistä kelailuista mitään irti, ärsyynnyin vain. Mutta kaipa tämä on osoitus siitä, että de Viganin teos on enemmän terapiaa kuin taideteos.
Kirjoitan tämän kirjan, koska minulla on nyt tarpeeksi voimia pysähtyä tutkimaan sitä, mikä kulkee lävitseni ja mikä joskus valtaa minut; koska haluan tietää, mitä välitän eteenpäin, koska en enää halua pelätä, että meille tapahtuu jotain, ikään kuin eläisimme kirouksen alaisina, haluan nauttia onnestani, energiastani, ilostani ajattelematta, että jokin kauhea tulee tuhoamaan meidät ja että varjoissa meitä odottaa aina kipu.
Suomentanut Kira Poutanen
Eilispäivän kirjat: huonomuistisen naisen tajunnanvirtaa 