Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

elina-hirvonen-kun-aika-loppuuKosteaa ilmaa on helppo hengittää. Hän puristaa kiväärin viileää perää ja tuntee liukuvansa omalle paikalleen maailmassa. Tämä on paikka, jota hän on etsinyt aina. On surullista, että hän saa nauttia siitä vain hetken, mutta onnellista, että hän löytää sen nyt.

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kirja, jonka lukemista odotin kauan (tämänkin ostin äidille, mutta annoin äidin lukea sen ensin). Kirjan aihe kiinnosti – ilmastokriisin paheneminen ja nuori, joka turvautuu äärimmäisiin keinoihin sen estämiseksi – ja tiesin luottaa Hirvosen tyyliin.

Onneksi ei tarvinnut pettyä.

Minulla on ollut hankalasta ja kiireisestä elämäntilanteesta johtuva pitkä viive kirjoittamisessa, ja tämän romaanin lukemisesta on jo aikaa. Ei silti tuota mitään vaikeuksia palauttaa mieleen sitä tunnelmaa, jonka tämä kirja synnytti.

Kun aika loppuu tuo etsimättä mieleen amerikkalaisen vastinparinsa, Lionel Shriverin Poikani Kevinin. Se kertoo siitä hivuttavasta kauhusta, jota vanhempi tuntee, kun lapsi lipeää tavoittamattomiin.

Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin.

Hirvosen romaanin perheenäiti Laura, tunnettu ympäristötutkija ja ilmastoaktivisti omistaa elämänsä uralleen. Hän ei ole huono äiti, mutta syystä tai toisesta perhe tuntuu hajoavan neljään eri ilmansuuntaan.

Laura tietää poikansa Aslakin sairastuneen, suunnittelevan jotain pahaa. Hän yrittää auttaa, puuttua, kärsii puutteistaan, mutta näkee, että yhteys katoaa. Pelkää pahinta.

Ja lopulta pahin tapahtuu.

Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muistan ensimmäisenä jotain, mitä en kerro kenellekään. Se on tunne, että jokin, mikä on pitkään ollut epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. Palapelin kadoksissa ollut pala löytyy, jengoilta irronnut pullon korkki sulkeutuu kunnolla, artisti, jonka yleisö on vuosia odottanut puhkeavan kukkaan, pysäyttää laulullaan ajan.

Kun aika loppuu on apokalypsi maailman ja ihmiskunnan surkeasta lopusta: meillä ei ole lupa odottaa mitään hyvää. Sen lisäksi romaani on sydäntäsärkevä kuvaus yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja kaikin puolin kunnollisten perheiden keskinäisten siteiden löyhyydestä.

Hirvosen romaanin hienous on sen vivahteikkuudessa. Toisin kuin Shriverin Poikani Kevin, se ei avaa vain äidin näkökulmaa. Romaanin kertojaääniä ovat perheen äiti Laura ja Somalian kriisialueilla lääkärinä työskentelevä tytär Aava. Heidän kauttaan kuitenkin avautuu ja selittyy monisävyisenä ja uskottavana romaanin varsinaisen päähenkilön Aslakin tarina.

Hän oli kuvitellut, että jossakin olisi sen kokemuksen yhteen liittämä joukko, hänenlaisiaan varjoissa viihtyviä nuoria, joille sanat olivat vaikeita ja hiljaisuus helpotus, jotka pelkäsivät ihmisiä yhtä paljon kuin näitä kaipasivat ja joille pimeys oli turvapaikka maailmassa, jossa arimmatkin asiat haluttiin repiä valoon. Hän oli halunnut uskoa, että jossakin oli heimo, johon hän voisi liittyä, synkkäkatseinen, huonoryhtinen armeija, joka liittyisi yhteen kamppaillakseen jonkin ihmisen luomaa kulttuuria kauniimman, ikuisen ja pyhän puolesta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s