Miksi se huora kajosi minun leivokseeni, kysyin itseltäni pää tyynyn alla. Oli jo valoisaa. Kysyin uudestaan ja uudestaan. Kylmät jalat heiluivat, vaikka en minä niitä heiluttanut.
Jos hän ei olisi kajonnut leivokseeni, minulla olisi ollut kaksi viikkoa kunnollista lomaa, suloista toimettomuutta, pidäkkeetöntä tupakointia ja tuijottamista. Mutta koska se huora iski näppinsä minun vähäiseen herkkuuni, minä olin vain vihannut, kaksi kokonaista viikkoa olin vihannut häntä ja itseäni. Itseäni siksi, etten osannut antaa asian olla.
Huora on Lillukka, Järjestäjän kertojahahmon Tarmon pomo kirjastossa. Kuten työpaikan kaikki naiset, myös Lillukka rakastaa Tarmoa, mutta Tarmo on kyllästynyt olemaan yksi naisista. Hän irtisanoutuu ja pääsee unelmatyöhönsä, järjestäjäksi suureen laitosteatteriin ja lähelle salaista rakkauttaan, jumalaisen komeaa näyttelijää Danielia.
Pystyin lukemaan Järjestäjän ilman kovin vahvoja ennakko-odotuksia, koska en ole nähnyt Antti Holmaa lavalla tai televisiossa, mutta jotain Holman räävittömän moniosaajan maineesta on toki kaikunut minunkin korviini. Tämän kirjan perusteella maine on ansaittu. Järjestäjä on hyvä romaani.
Lukukokemuksena Tarmon tempoilu, sekoilu, ahdistus ja ihmissuhdesotkut ovat kuitenkin raskasta tarvottavaa.
Työyhteisökuvauksessaan Järjestäjä on kaikessa absurdiudessaan hetkittäin niin oivaltava, että se naurattaa ääneen.
Enimmäkseen kirjan tyyli on silti hengästyttävää, turboahdettua tykitystä. Kaikki fyysiset kontaktit ovat jotenkin saastaisia, häpeän tai vihan tahraamia. Tarmoa ällöttävät naiskollegan lähentelyt, mutta myös väkivaltainen seksi netistä poimitun anonyymin naamiomiehen kanssa on yhtä lailla itseinhon sävyttämää.
Jokaisella ihmisellä oli ongelmia, sairautta, vääntymiä, vikoja, hautuvia hajuja kehossaan, tieto kuolemasta takahampaan taakse kerääntyvänä bakteerimassana, pissatippoja alushousuissa ja ihossa yksinkertaisia, vallankumouksellisia karvoja. Rakkaudessa on kaiketi kysymys siitä, ettei näe mitään väärää, ei kuule mitään väärää.
Ei tämän lukemisesta nauti, mutta jollain ilveellä Holma pitää paketin kasassa ja tarinan niin kiinnostavana, että sivujen kääntämistä jatkaa silti.
Koomisista sävyistä huolimatta Järjestäjän perusvire on nihilistinen. On selvää, että Tarmo on liian romanttinen ja sinisilmäinen, jotta lukijan toivoma rakkaustarina voisi toteutua. Julma loppukäänne tulee silti yllätyksenä.
Kukaan joka todella rakastaa toista, ei voi saada tätä, se oli yksi säännöistä. Maailmassa oli säännöt ja sääntöjen rikkomista seurasi rangaistus.