Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

saara-turunen-rakkaudenhirvioKauan sitten sydämeeni jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka sitä rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi.

Rakkaudenhirviön tyhjä kohta ei täyty. Se on jäätävän selvää Saara Turusen romaanin alkumetreiltä lähtien. Rakkaudenhirviö on paitsi kaihoisa, myös apea kirja.

Olin sekä kuullut että lukenut Rakkaudenhirviöstä niin paljon hengästyttäviä kehuja, että odotukset tämän kirjan suhteen olivat pilvissä. Ihan liian korkealla, sillä tämä ei ollut minun kirjani.

Rakkaudenhirviö kertoo tavallisen perheen tytöstä, joka päätyy Teatterikorkeakouluun ja hämmästyy sen sovinnaisuudesta. Nuoresta naisesta, joka päätyy vaeltamaan ja etsimään paikkaansa, mutta ahdistuu aina ennen pitkää ja katkoo kaikki siteet, sekä vahingolliset että tärkeät.

Teatterikorkeakoulusta valmistuneen ja näytelmäkirjailijana kannuksensa hankkineen Turusen esikoisromaania voi lukea avainromaanina, vaikkei ehkä pitäisi.

Haluaisin mieluummin heittää paskaa tai teurastaa eläimiä yleisön edessä kuin kuunnella kiusaantunutta hiljaisuutta ja hillerin hihitystä penkkirivin päässä, katsella ironista hymyä luokkatovereiden huulilla. Mutta eritteet eivät taida olla enää muodissa. Taiteilijuus on ammatti siinä missä muutkin, opettaja on sanonut. Työtä tulee tehdä, viinanjuontia kannattaa varoa ja joukosta ei ole hyvä erottua, sillä liian erikoiset tippuvat helposti kelkasta.

Erilaisuuden välttely – tai tavallisuuden tavoittelu – on yksi romaanin teemoista. Ehkä se, joka minut vieraannutti kaikista eniten.

Luin tämän romaanin kuukausia sitten, ja olin vain joitakin viikkoja aiemmin käynyt katsomassa Q-teatterissa Saara Turusen käsikirjoittaman Tavallisuuden aave -näytelmän. Pidin siitä kovasti, mutta ehkä enemmänkin visuaalisena kokemuksena. Myös siinä minua häiritsi vahva näkemys ihmisistä – vai suomalaisistako? – tavallisuuden tavoittelijoina.

Kaikki saattaa mennä pilalle: talo sortua, ikkunat rikkoontua ja hyvät suunnitelmat muuttua. Sitä saattaakin yhtäkkiä näyttäytyä oudossa valossa, ja mitä muutkin siitä sitten ajattelevat? Saattaa saada erikoisen ihmisen leiman, ja ei kai sellaista kukaan halua? Äitini pelkää erikoisuutta. Hän pelkää sitä enemmän kuin mitään.

Ehkä tässä on jotain perää, mutta en ole ihan varma asiasta. Pelko erottautua liikaa joukosta on varmasti todellinen, mutta haluaako joku oikeasti olla tavallinen? Tai normaali, joka on toinen Turusen käyttämä termi? Vai onko tämä joku elitistinen ajatusrakennelma, TeaKin käyneen taitelijan käsitys siitä, että normaali ihminen kaipaa tavallisuutta?

Minä tulen tavallisesta työväenluokkaisesta perheestä. Olen ujon äidin ujo tytär. En silti hetkeäkään ajattele olevani tavallinen tai normaali. Pelkkä ajatuskin on minusta suoranainen loukkaus. Minä olen erilainen. Minä haluan olla erilainen.

Myös onnettomien rakkaus- ja ystävyyssuhteiden kuvauksena Rakkaudenhirviö jätti minut kylmäksi. En ehkä ollut sopivassa moodissa käsittelemään näin angstista ihmissuhdekuvausta. Ehkä olen ollut niin onnekas omissa ihmissuhteissani, ettei tämä romaani löydä minussa oikeaa resonanssitaajuutta. Toivottavasti niin.

Sellainen ei auta, että loputtomasti vain kysyy, että miksi asioiden piti mennä tällä tavalla. On annettava anteeksi kaikki tämä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s