Helen Macdonald: H niin kuin haukka

MacdonaldHautajaisten jälkeen palasin Cambridgeen. En saanut unta. Ajelin usein ympäriinsä. Katselin auringonlaskua ja auringonnousua ja aurinkoa siinä välillä. Katsoin puluja, jotka levittivät pyrstönsä ja kosiskelivat toisiaan juhlallisin hovitanssein ulkona nurmikolla. Lentokoneet laskeutuivat yhä, autot kulkivat, ihmiset kävivät yhä kaupassa, juttelivat ja tekivät töitä. Missään ei ollut mitään järkeä.

Kirjabloggarit suosittelivat tätä, kun keskusteluryhmässä kysyttiin vinkkejä kirjoista jotka auttaisivat läheisen kuoleman käsittelyssä. Minä en ollut se, joka vinkkejä kyseli, mutta päätin, että nyt oli oikea aika, kun oman isäni tapaturmaisesta kuolemasta oli kulunut yli vuosi. Aiemmin en siihen pystynyt. Olen kyllä lukenut koko ajan, mutta tähän saakka mieluummin kaikesta muusta kuin läheisen menettämisestä.

Helen Macdonaldin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva H niin kuin haukka kertoo kanahaukan lennättämisestä. Yksinäisyydestä ja masennuksesta.

Ja siinä samalla, kuin huomaamatta, se käsittelee aikuisen tyttären surua isän kuoleman jälkeen.

Luin kirjaa ristiriitaisin tuntein monestakin syystä. Yksi niistä on se, ettei kanahaukan kesyttäminen ole villieläimen olemusta ja tarpeita ajatellen kovin eettistä toimintaa. Tämä siitäkin huolimatta, että Macdonald itse kokee olevansa Mabel-haukan perheenjäsen. Aloittaessaan Mabelin kesyttämisen hän sulkee puhelimet, pimentää asuntonsa ja erakoituu sinne kaksin siivekkään kumppaninsa kanssa.

Minä istun ja kävelen, istun ja nukun, haukka melkein aina hansikkaalla. Käsivarttani pakottaa, ja rintaa puristaa alakuloinen väsymys. (…) Talo on kuin kaatopaikka. Raa’at lihamöykyt koristavat roskista. Kahvi on päässyt loppumaan. Olen unohtanut, miten puhutaan. Suustani kuuluu pientä muminaa, jolla vakuuttelen haukalle, että kaikki on hyvin.

Pikkuhiljaa Macdonald liukuu syvemmälle masennukseen ja symbioottiseen suhteeseen Mabelin kanssa. Kesyttömästä, tottelemattomasta ja arvaamattomasta haukasta tulee paitsi elämän koko sisältö, myös vertauskuva kaikelle sille, mitä Macdonald haluaisi olla: yksinäinen, tyyni, surusta vapaa ja turta ihmiselämän kolhuille.

Macdonald peilaa omia pettymyksiään, pelkojaan ja odotuksiaan haukan kouluttamisessa vuosikymmeniä aiemmin julkaistuun Goshawk-teokseen. Siinä kirjailija T.H. White kertoi yksityiskohtaisesti suhteestaan Gos-haukkaansa.

Goshawkin referoiminen on H niin kuin haukan tylsintä ja turhinta osuutta. Macdonald palaa T.H. Whiten ja Gosin suhteen ylä- ja alamäkiin aivan liian monta kertaa, ja aivan liian pieteetillä. Macdonald epäilemättä oikeassa elämässä kaipasi vertaistukea projektilleen ja teoksessaan haluaa liittää haukanlennätyksen historialliseen kontekstiinsa T.H. Whiten kautta, mutta kirjan jännitteen se tappaa.

H niin kuin haukalla on silti hetkensä. Se on eittämättä omaperäinen tarina. Lohtua tämä kirja ei ehkä tarjoa, mutta melkein nihilistisestä tyylistään huolimatta Macdonald tavoittaa luopumisesta jotain olennaista.

Elämässä on aika, jolloin luulee, että maailma on loputtomiin täynnä uusia asioita. Ja jonakin päivänä sitten huomaa, ettei se pidäkään paikkaansa. Tajuaa, että tuleva elämä onkin täynnä aukkoja. Poissaoloja. Menetyksiä. Asioita, joita on ollut ja joita ei enää ole. Ja silloin myös huomaa, että on vain kasvettava niiden aukkojen ympärillä ja välissä, vaikka voikin ojentaa kätensä sinne missä jotain on ollut ja tunnustella jännittynyttä, hohtavaa hiljaisuutta siellä missä muistot ovat.

Suomentanut Irmeli Ruuska

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s