Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Hupsista. Huonomuistisen naisen blogin tarkoitus oli olla paikka, johon kirjaan nopsasti lukemisen jälkeen päällimmäiset mielikuvat kirjoista. Juuri siitä syystä, etten muuten muista niistä mitään sitten enää jälkeenpäin. Nyt, kun pitkän tauon jälkeen ajattelin tehdä tällä viikolla järjestettävien kirjamessujen kunniaksi kirjapostauksen, ainoa kirja josta minulla oli valmiiksi kirjoitetut muistiinpanot on luettu kesälomalla. Ei tämän vuoden kesällä, vaan yli vuosi sitten.

Onneksi kuitenkin on muistiinpanoja eniten liikuttaneista kohdista. Olen jo muutaman vuoden ollut Sirpa Kähkösen suurin fani, niin vaikuttava nainen on taidossaan kuvata isoja teemoja, ideologioita ja ihanteita. Kähkönen ei pelkää kirjoittaa historiaa uusiksi, mutta hän tekee sen inhimillisellä ja toisaalta vähäeleisellä tavalla, josta kasvaa romaanien mittaan jotain paljon ensivaikutelmaa suurempaa.

Tankkien kesä kuuluu Kähkösen Kuopio-sarjaan, mutta tällä kertaa Kähkönen tekee pitkän aikaloikan sarjan aiemmista teoksista, 1940-luvun alusta vuoteen 1968. Tankkien kesä viittaa Prahan keväästä alkaneisiin tapahtumiin. Aina välillä yllättää, miten suoraan ne heijastuivatkin myös 60-luvun lopun Kuopioon.

Mukana on edelleen monia tuttuja hahmoja ja teemoja, mutta Tankkien kesän keskushenkilöt, helsinkiläistynyt arkkitehti Juho ja kansanperinnettä tallentava Stella edustavat uutta sukupolvea, joka tekee irtiottoa sodan läpikäyneistä vanhemmistaan. Neuvostotankkien tunkeutuminen Prahaan hajottaa kuitenkin myös saman sukupolven sosialistien rivejä pahan kerran.

Tästä me olemme väitelleet koko kesän. Että mitä se on se vapaus, ja mitä siellä Prahassa haetaan. En rupea mitään Eikalle perustelemaan enkä kuuntelemisiani kertaamaan, tiedotusvälineet ovat porvarien hallussa, ne ovat hekemonian silläkin alalla kaapanneet.
– Tarvinneeko kerrata. Minä en muuta piiruakaan minun ajatuksista, sanon. – Jos niin sattuis käymään, oot ensimmäinen joka siitä saapi tiion.
– Mutta eikö se vappaus oo tämän liikkeen perustuksiin kirjotettu. Minkä takia se on pahin kirosana nytten?
– Sen takia että vappaus on naamiosana vastavallankumoukselle, sanon. – Ja sitäkö sinä ajat?

Syntyperäisenä savolaisena ja henkisenä kuopiolaisena minulla on Kuopio-sarjalle aina pehmeä paikkansa. En usko että Kähkönen pystyisi kirjoittamaan tähän sarjaan kirjaa, joka ei resonoisi minussa monella tasolla. Kun on itse notkunut alaikäisenä perjantaiöisin Kuopion torilla, torin 60-luvun mellakat ”teinien ja pollareiden” välillä heräsivät minun lukiessani henkiin ihan eri tavalla kuin jollain toisella lukijalla, luulen. Niillä samoilla toripöydillä mekin istuimme ja härnäsimme poliiseja (tai no en tietenkään minä; minä muistan pikkuhuppelissa mielelläni kertoneeni arvon konstaapeleille aikovani isona itse poliisiksi).

Tankkien kesän kautta myös tajusin ensimmäistä kertaa ”Kuopion taudin” taustat. Yksi kaupungin suurimmista synneistä on keskustan rännikatualueen alasajaminen. Jälkikäteen vanhojen puutalojen purkamista on arvosteltu ankarasti. Myös Tankkien kesän Juho haluaisi suojella vanhaa, mutta paikallislehden toimittaja ei vakuutu juuristaan vieraantuneen suurkaupunkilaisen ajatuksista vaan haluaa raivata tilaa modernille rakentamiselle.

Minä ajan saneerausta, enkä lakkaa, ennen kuin haisu ja linnunpaskan levittämä salmonella ja rottien reuhaus on kaupungista hävitetty eivätkä vesipostin eteen kaatuneet mummot enää poikkijalkaisina kainalosauvojen ja ämpärien kanssa koikkeloi tammikuun iljanteilla.
Kyllähän se köyhä kansa kommunisteja ja hippieitä ja joka sortin sosialisteja kiinnostaa pittoreskina ilmiönä, mutta kun koettaa köyhyyden hajusta puhua, niin saa taantumuksellisen leiman otsaansa ja se on nykyisin sama kuin Kainin merkki, jos ei pahempi.

Kähkönen onnistuu loikassaan 40-luvun Kuopiosta 60-luvun loppuun. Hyppäys sarjan edellisiin romaaneihin on kuitenkin iso. Sille, joka on lukenut ja rakastanut Kuopio-sarjan edellisiä osia, ajankuvan muutos vaatii totuttelemista. Minä koin jonkinlaista luopumisen tuskaa. 40-luvun kuvauksen lukeminen on eri tavalla nostalgista ja siihen sekoittuu myös aikakauden romantisointia. 60-luvun lopulla ollaan jo niin paljon lähempänä omaa kokemusmaailmaa, että katsantokanta muuttuu radikaalisti – peilaan lukemaani heti omiin kokemuksiini eikä kirjan maailma enää ole omalakisensa ympäristö.

Onneksi Kähkösen teksti nostaa silti takuuvarmasti lukijansa ulos arkisista ajatuskuluista. Vaikkei Kähkönen varsinaisesti ota kantaa vaan antaa tarinan viedä, niin hänen kirjojaan leimaa vahva käsitys oikeasta ja väärästä. Kirja, jossa otetaan kantaa ihmisyyden, ihmisoikeuksien ja vapauden puolesta tuntuu nykyisin rohkealta ja raikkaalta.

Koska niin tämä aika opettaa: suuret määräävät pienten kohtaloista. Mutta pienet elävät muurin koloissa, vesi virtaa maan alla, betoni halkeilee, lähteet pulppuavat syvyyksissä. Ja jonakin päivänä, kaukaisena ehkä, tuuli käy kolossin yli ja se vavahtaa ja vaipuu polvilleen. Ja pienet, ne huojuvat tuulessa ja kylvävät siemenensä yli maan.