Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

”Vietä puolestani hyvä elämä, Luc. Älä sano hyvästi kun lähdet.”
Sitten hän käveli pois. Hän ei kääntynyt katsomaan Lukea, ei paisutellut hetkeä, ei vaikeuttanut sitä tai tehnyt siitä kivuliaampaa. Käveli vain pois. Luke katseli hänen menoaan. Hän ajatteli, että Hélène oli hyvä äiti, oli aina ollut. Hän halusi kertoa sen tälle, muttei tiennyt miten.
Eikä äiti olisi uskonut häntä.

Sadie Jonesin romaanin ensimmäiset sata sivua starttaa hienosti. Ehdin jo sanoa miehelle, että tällaista kirjaa olen ikävöinytkin.

Päähenkilö Luken tausta on ainakin riittävän karhea mielisairaalaan jumiutuneine äiteineen ja juoppoine isineen, 60-luvulta alkava ajankuva vaihtoehtoteatterista on aidosti kiinnostava ja Jonesin  kaveruuskuvaus on ihanan sympaattista ja letkeää.

Mutta sitten – äh. Letkeys sammuu. Vai katoaako letkeys ylipäätään elämästä iän mittaan, onko se Jonesin viesti? (Tarina ei seuraa päähenkilöitä kovin pitkälle, he ovat romaanin päättyessäkin edelleen minun mittapuullani nuoria.)

Lukemista aloittaessani olin harmissani siitä että alkuperäisteoksen nimi Fallout on käännetty siirappimaisesti muotoon Ehkä rakkaus oli totta, mutta kirjan luettuani en pidä käännöstä enää harhaanjohtavana. Juuri tuollaiseksi jaaritteluksi Jonesin kirja lopulta kääntyy.

Ehkä rakkaus oli totta alkaa tarinana teatterille omistautuneiden kaverusten intohimosta ja solidaarisuudesta ja jatkuu rakkaussotkuina. Teksti käpertyy itseensä, siitä tulee jankkausta. Kyllähän ihmissuhteissa jankataan, mutta minusta tämä on vain näkemyksetöntä ja tylsää kirjallisuutta.

”Tarvitsin vain sinua”, Luke sanoi. ”Minun ei olisi pitänyt soittaa. Olen pahoillani.”
”Ai”, Nina sanoi katkerana, ”ihan noin vain.”
Luke rypisti otsaansa nähdessään miten nopeasti Nina muuttui, miten tähän ilmestyi kovuutta.
”Se varmaankin riittää sinulle hyvin”, Nina sanoi. ”Sinä soitit, minä tulin.”
”Haluatko että alan vakuutella tässä jotakin? Mitä sinä sitten oikein haluat minun sanovan?”
”En mitään. En halua mitään.”
Nina lähti sanaakaan sanomatta, antamatta Lukelle minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua. Luke seisoi yksin ja naurettavana. Hän tärisi sen vuoksi, että oli tullut niin täydellisen väärinymmärretyksi.

Harmittaaharmittaaharmittaa.

Jonesilla olisi ollut tarinassa ja hahmoissa ainekset niin paljon enempään. Luken rakastettua, eteeristä ja kylmää Ninaa lukuunottamatta päähenkilöt ovat kiinnostavia. Ninaan Jones lataa niin paljon ikäviä piirteitä että hahmo alkaa tuntua karikatyyriltä.

Hän tunsi miten Luke ajatteli hänen vierellään, tunsi tämän tuskan ja hämmennyksen. Hän nojasi Luken olkapäätä vasten. Luke ei liikkunut tai sanonut mitään. Jos kosketan häntä, Nina ajatteli, hän unohtaa kaiken. Miehet ovat sellaisia. Eikä hän mahtanut mitään sille että hän halveksui Lukea, ihan vähän vain – sen vuoksi että tämä oli tullut huijatuksi ja oli loukkaantunut; oli langennut Ninaan, oli heikko.

Hämmentävää on, että tämä kirja on saanut todella paljon kiitosta kriitikoilta ja bloggareilta. Hesarin Antti Majander kutsui tätä hurmaavaksi kirjaksi. Onko kyseessä sama kirja vai olemmeko vain totaalisen eri planeetoilta?

Suomentanut Marianna Kurtto