Marina Abramović ja James Kaplan: Walk through walls. A memoir

I had experienced absolute freedom – I had felt that my body was without boundaries, limitless; that pain didn’t matter, that nothing mattered at all – and it all intoxicated me. I was drunk from the overwhelming energy that I’d received. That was the moment I knew that I had found my medium. No painting, no object that I could make, could ever give me that kind of feeling, and it was a feeling I knew I would have to seek out, again and again and again.

Marina Abramović on upea serbialaistaustainen performanssitaiteilija, joka breikkasi 2010-luvun alussa maailmanlaajuisesti New Yorkin MoMAssa esitetyn The Artist is Present -performanssin myötä. On harvinaislaatuista että performanssitaiteilija ylittää uutiskynnyksen valtamediassa, mutta Abramovicin tie Sex and the City -sarjassakin noteeratuksi suuren yleisön puheenaiheeksi on ollut pitkä. Eikä mitenkään helppo.

Abramovićin muistelmateos Walk through walls on kirjan kannessa kreditoitu vain Abramovićille itselleen. Vasta sisäsivuilla kerrotaan että kirjoittamassa on ollut James Kaplan. Tämä kertonee sekä Abramovićin bisnestajusta että halusta pitää kirjan sisältö tiukasti omissa näpeissä, mutta ehkä sillä korostetaan myös näkemyksen subjektiivisuutta. Tämä kirja ei ole kolmannessa persoonassa kirjoitettu virallinen totuus, vaan muistelmateos, jossa tarinaa kertoo Abramović itse.

Muodoltaan Walk through walls on hyvin perinteinen. Se etenee kronologisesti eikä siinä leikitellä tyylilajeilla. Kirjan alun lapsuuden ja nuoruudenkuvaus on oikeastaan tylsää luettavaa.

Abramovićin persoonan ja uran kannalta lapsuudenkodin ja perheen laveahko taustoittaminen on kuitenkin tärkeää. Abramović kasvoi Titon Jugoslaviassa sosialistisessa eliittiperheessä, jossa kukaan ei järjestelmän suomista etuoikeuksista huolimatta voinut hyvin. Taiteilija kuvaa lapsuutensa onnellisimmaksi ajaksi vuotta, jonka vietti sairaalassa kuusivuotiaana.

Abramovićin oli silti vaikea irtautua perheestään. Hän asui äitinsä kanssa vuosikausia yliopistosta valmistumisensa jälkeen, työssäkäyvänä ja kihlautuneena aikuisena. Ristiriitainen suhde äitiin ja äidin rakkauden ja hyväksynnän puute on yksi Abramovićia ajaneista motiiveista ja taiteen teemoista. Myöhemmin urallaan Abramović käytti vanhempiensa videohaastatteluja myös osana taideteoksiaan.

Katkottuaan lopulta napanuoran äitiinsä Abramović muutti Belgradista ensin Amsterdamiin ja sitten New Yorkiin. Perhehistoria ja etninen tausta leimaavat silti kaikkea mitä hän tekee. Abramovićille hänen slaavilaiset juurensa ja vanhempien partisaanitausta selittävät kovuuden ja periksiantamattomuuden, jota hän itsekin työssään ilmentää. Siihen viittaa myös muistelmateoksen nimi Walk through walls.

Munaa Abramovićilla on todellakin ollut. Performanssitaiteilijana hän on ollut alan ehdottomia edelläkävijöitä. Tässä taiteenlajissa raha liikkuu vain harvoille huipuille, ja Abramovićkin sinnitteli köyhyysrajalla vuosikaudet. Silti hän on alusta lähtien ollut tinkimätön siinä mitä tekee.

Vaikka Walk through walls vaikuttaa ensi alkuun – ja aika pitkäänkin – ihan perinteiseltä muistelmateokselta, siitä rakentuu maaginen kertomus. Hitaahkon alun jälkeen kirjaa ei malttaisi laskea käsistään.

Pidän nykytaiteesta, mutta en ole mikään taiteen suurkuluttaja. Abramovićin teosten kehityskaari on silti selittämättömän kiehtova. Walk through walls onnistuu lähes mahdottomassa: performanssiteosten kuvaaminen kiinnostavasti tekstin välityksellä on vaikea tehtävä. (Tai no: kuvat auttavat. Kirjassa on kymmeniä hienoja valokuvia Abramovićin teoksista.)

Abramovićin performanssit ovat hurjia, fyysisiä, äärirajoille meneviä. Eivätkä ne silti pyri shokeeraamaan, vaan kertomaan jotain ihmisyydestä. Luottamuksesta, rakkaudesta, pelosta, vihasta. Sodasta.

Fyysisten rajojen koetteleminen avaa Abramovićille uusia voimavaroja ja tietoisuuden tasoja. Abramović liittää ruumiin rääkkäämisen pyhyyteen – ei perinteisen uskonnollisessa mielessä, mutta ilmiselvästi hengellisenä teemana.

Vuosien mittaan Abramović on kehittänyt performanssejaan aina vain yhteisöllisemmiksi ja osallistavammiksi. Jos hän 1970-vuosien performansseissa hirvitti yleisöä kiduttamalla itseään veitsillä, tulella ja jäällä, niin 2000-luvulla performanssit ovat keskittyneet kohtaamiseen, hiljentymiseen, näkemiseen.

Ensimmäisessä The Artist is Present -performanssissa Abramović istui kolmen kuukauden ajan joka ikinen päivä vähintään kahdeksan tuntia päivässä museossa kohtaamassa yleisönsä yksi kerrallaan silmästä silmään. Performanssin aikana hän ei saanut syödä, juoda, venytellä tai käydä vessassa. Yleisössä jonottavat saivat istua häntä vastapäätä niin kauan kuin halusivat – minuutin tai vaikka neljä tuntia – museon sulkemiseen asti. Ainoa vaatimus oli katsekontakti taiteilijan kanssa. Moni itki. Jotkut tulivat tapaamaan Abramovićia uudestaan ja uudestaan.

I was there for everyone who came there. A great trust had been given to me – a trust that I didn’t care to abuse, in any way. Hearts were opened to me, and I opened my heart in return, time after time after time. I opened my heart to each one, then closed my eyes – and then there was always another. My physical pain was one thing. But the pain in my heart, the pain of pure love, was far greater.

Walk through walls kertoo tinkimättömästä totuuden ja kauneuden etsimisestä. Minulla on taipumusta sarkasmiin, mutta Abramović on niin vakuuttava, etten pitänyt falskina edes kohtaa, jossa brasilialainen shamaaninainen kertoo Abramovićille tämän tulevan toiselta galaksilta, tehtävänään auttaa muita ihmisiä pääsemään kivun yli. Jollain ihmeellisellä tavalla Abramović pystyy olemaan taiteensa kautta peili muille. Se voi olla kivuliasta, mutta se on myös tajuttoman kaunista.

This was life. Could art, should art, be isolated from life? I began to feel more and more strongly that art must be life – it must belong to everybody. I felt, more powerfully than ever, that what I had created had a purpose.