Andrew O’Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Maf ja MarilynHalusin lukea välillä jotain kevyttä, ja Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe tuntui juuri tähän tarkoitukseen sopivalta. Andrew O’Haganin romaani kuuluu Tammen arvostettuun Keltaisen kirjaston sarjaan, mutta koiran kertojanäänellä kirjoitettu julkkiskuvaus ei voi olla kovin vakavaa tai korkeakulttuurista.

Ei ollut liian vakavaa. Ei myöskään erityisen hauskaa. Takakansiteksteissä O’Haganin romaania kutsutaan ”suoranaiseksi ihmeeksi ja tulevaisuuden klassikoksi”. Tällaiseen hehkutukseen on vaikea yhtyä.

Kiinnostava yritys Maf-koira kyllä on. Se on hipsteri-ironinen kuvaus 1960-luvun alun amerikkalaisten suihkuseurapiirien elämästä. Elokuvan, musiikin ja politiikan supertähtien suhmuroinnissa, sekoilussa, keskinäisessä kateudessa ja kyynärpäätaktikoinnissa on jotain perinjuurin inhimillistä ja glamouritonta. Teksti on kirjoitettu niin kieli poskessa ettei lukijaa enää edes kiinnosta tietää onko tapahtumilla jotain todellisuuspohjaa vai perustuvatko ne pelkästään O’Haganin mielikuvitukseen.

Sekoilun tarkkailija ja raportoija on Maf Honey, Frank Sinatran Marilynille lahjoittama lampunrassi, tai siis koira. O’Haganin kirjan juju on ideassa, että eläimet ymmärtävät toistensa puhetta – ja ihmisten myös. Harmi kyllä, että kun koirat osallistuvat keskusteluun, niiden omistajat kuvittelevat rakkipoloisten vain räkyttävän.
Kuulostaako naiivilta? Toimii itse asiassa paremmin kuin luulisi.

Marilyn hellitti Pinkerin kaulapantaa ja laski minut takaisin maahan. ”Tuhma koira.”
”Trotski sanoi että vallankumouksen aattona itsetyytyväisyydelle ei ole sijaa.”
”Lopeta tuo räksytys, Maf. Hiljaa nyt. Hiljaa. Juku. Mikä sinua oikein vaivaa?”

Koirat eivät pelkästään ymmärrä omistajiensa puhetta, vaan voivat olla paljon näitä älykkäämpiä. Marilynin Maf-koira on filosofinen pohdiskelija ja kirjallisuudentuntija. Ja Lev Trotskin ihailija!

Tästä olisi helppo rakentaa asetelma tyhjäpäisestä hunajablondista viisaan koiran vastanäyttelijänä. Sitä O’Hagan ei onneksi tee karikatyyriksi asti. Hän on tosielämässä Marilynin fani, ja käsittelee tätä kirjassaan kunnioittavasti.

Muutama kirjan kohtaus sai minut odottamaan romaanilta enemmän kuin se lopulta antoi. Yksi oli Marilynin ja JFK:n ensimmäisen tapaamisen kuvaus, joka on yksinkertaisuudessaan oivaltava ja liikuttavakin.  Toinen on Birminghamin rotusyrjinnän vastaisia mielenosoituksia ja niistä syntyneitä väkivaltaisuuksia käsittelevä pätkä. Se on ehkä paras osoitus siitä, että hetkittäin koiramainen kertoja-asetelma toimi hyvin. Ihan koko romaania se ei kanna.

Voi luoja, se Alabaman välikohtaus oli yhtä kauheaa erehdystä, sillä näin televisiosta, kuinka ne koirat kiskoivat hihnojaan ja itkivät häpeästä Bill Connorin raahatessa ne taisteluun värillisiä vastaan. Trotski on sanonut että kapina noudattaa omia lakejaan, mutta ainakin Birminghamissa lait kääntyivät kauhealla tavalla päälaelleen: koirat joutuivat tilanteeseen, jossa orjat taistelivat toisia orjia vastaan. Vain ihminen voi keksiä jotain niin täydellisen epäinhimillistä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s