Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä

Paul Auster on aina vaivannut minua. Smoke tietysti on ihana leffa: sen ja monen kaverin hehkutuksen perusteella minun pitäisi rakastaa Austerin kirjoja.

Mutta ei voi mitään – en saa austereista oikein mitään irti. Ne eivät ole niin huonoja että viitsisin jättää lukemista kesken, mutten saa niistä mitään kiksejäkään. Jotain teennäistä ja vaivaannuttavaa niissä on.

Ajattelin antaa Austerille – ja itselleni – vielä yhden mahdollisuuden, kun löysin elämäkertahyllystä Yksinäisyyden äärellä -teoksen. Se ei ole romaani, vaan Austerin isän kuolemasta kimmokkeensa saanut lapsuusmuistelma ja yritys selvittää oman isän arvoitusta. Kirjan jälkimmäisessä osassa Auster kirjoittaa omasta isänä olemisen kokemuksestaan ja elämästään kirjoittajana. Tuossa vaiheessa uraansa Auster oli vielä enemmän kääntäjä kuin kirjailija.

Olen itse nelikymppinen kolmevuotiaan lapsen äiti ja luultavasti ylianalyyttinen oman vanhemmuuteni suhteen. Siksi minua kiinnostaa ihmisten suhtautuminen omaan vanhemmuuteensa ja se, miten se nostaa uudelleen analysoitavaksi myös suhteet omiin vanhempiin. Ajattelin, että ehkä tämä auster on nyt lopulta se, joka avaa minulle miehen koko tuotannon ihan uudella tavalla.

Ei avannut. Kirjan alku tosin imee. Näkymättömän miehen muotokuvaksi nimetty alkuosio kertoo Austerin isän ja tämän perheen tarinan, joka on absurdiudessaan kuin John Irvingin romaanista. Sen jälkeen odotin paljon kirjan jälkimmäiseltä osalta: ajattelin sen keskittyvän siihen, miten erikoinen isäsuhde on vaikuttanut Austerin omaan isyyteen.

Mutta kirjan jälkiosa Muistin kirja keskittyykin enemmän Paul Austerin kirjailijaidentiteetin rakentumiseen, ja se on pelkkää itsekeskeistä muniinpuhaltelua. Sitä lukiessa ymmärtää hyvin väitteet Austerista itsetietoisena egoistina. Kirjan nimikin alkoi ärsyttää. Yksinäisyyden äärellä my ass – Auster on halunnut otsikoinnillaan korostaa olevansa massoista erillään oleva intellektuelli.

Kirjan pompöösiyttä ja arroganttiutta korostaa sekin, että Auster on sitä kirjoittaessaan ollut vielä niin nuori: Yksinäisyyden äärellä on julkaistu vuonna 1982, ennen Austerin läpimurtoromaanien kirjoittamista – olisiko jopa ollut Austerin ensimmäinen oma teos käännösten jälkeen? Toisaalta ehkä hyväntahtoinen lukija voisi katsoa kirjan ylilyöntejä läpi sormien juuri nuoruuden kukkoiluna.

Oli miten oli: jos tämä oli se vielä yksi mahdollisuus, niin minun lukemani austerit taitavat nyt olla tässä. Kun maailma on täynnä mahtavia kirjoja, niin miksi hukata aikaa sellaiseen, joka nyt vaan ei millään kolise.