Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Lahiri TulvaniittyMahtavaa. Pitkästä aikaa huippukorkeita odotuksia vastannut romaani.

Olen ollut Jhumpa Lahirin fani siitä lähtien kun silloinen kollegani pisti minut lukemaan alkukielellä hiljattain ilmestyneen The Namesaken, Kaiman. Nyt on jostain syystä kuitenkin ollut sellainen kausi, ettei tehnyt mieli tarttua Lahirin uusimpaan romaaniin. Olen kulkenut muutamankin kerran Tulvaniityn ohi kirjaston bestseller-hyllyssä. Nyt tuli yhtäkkinen halu lukea tätä, ja onneksi jätin pari lukujonossa ollutta kirjaa sivuun. Niin hyvää Lahirin lukeminen tekee.

Tulvaniitty ei tosin ole varsinaisesti mikään hyvän mielen kirja. Okei, luin sitä flunssassa varmaan vähän herkistyneenä, mutta itkin monta kertaa. Lahirin teksti on välillä riipaisevan julmaa, mutta sen rehellisyydessä on jotain puhdistavaa.

Subhashista olisi pitänyt olla Bijolille lohtua: hän on se poika, joka jäi jäljelle, kun toinen otettiin pois. Mutta Bijoli ei ole osannut rakastaa Subhashia ilman Udayania. Subhashin takia Udayanin menetys on tuntunut kaksin verroin katkeralta. Kun Subhash palasi vanhempiensa luokse Udayanin kuoleman jälkeen, Bijoli tunsi ainoastaan raivoa nähdessään hänen seisovan edessään. Raivoa, koska hän muistutti niin paljon Udayania, kuulosti Udayanilta, oli edelleen vara-Udayan.

Tulvaniitty on ennen kaikkea intialaisen Subhashin, Amerikkaan opiskelemaan lähtevän ja sille tielleen jäävän miehen tarina. Se kertoo veljien välisestä siteestä, epäsuhtaisesta parisuhteesta, isän ja lapsen välisestä rakkaudesta, äidistä joka hylkää lapsensa. Ylpeydestä joka kovettaa tunteet, päättäväisyydestä joka sementoi yksinäisyyden.

Lahiri on itse intialaistaustainen amerikkalainen, ja niin ovat hänen kirjojensakin henkilöt. Lahirin romaaneissa on samanlaista ulkopuolisuudentunnetta kuin haikeansuloisessa Lost in translation -leffassa. Molemmissa ulkopuolisuus liittyy kahden kulttuurin yhteensovittamattomuuteen, mutta lopulta kyse on yleisinhimillisemmästä tunteesta. Minä olen aina ajatellut, että olen sopeutumaton, ulkopuolinen, en pysty samastumaan muihin arkisissa yhteisöissäni – koulussa, harrastuksissa, työpaikoilla. Vanhemmiten angsti on alkanut lieventyä ja nykyään epäilen, että kaikki kokevat samanlaisia ulkopuolisuuden tunteita. Siksi Lahirin teksti koskettaa niin syvältä.

Belan kanssa Gaurista tuntui, ettei aika kulunut, vaikka taivas tummenikin päivän päätteeksi. Hänestä tuntui, että heidän asuntonsa oli hiirenhiljainen ja täynnä hänen ja Belan hiljaista eristyneisyyttä. Belan kanssa Gaurista tuntui silloinkin kun he eivät tehneet mitään yhdessä, että he olivat yhtä, että heidät sitoi toisiinsa riippuvuus, joka rajoitti häntä henkisesti ja fyysisesti. Välillä häntä kauhistutti siksi, että hän tunsi olevansa niin kiinni Belassa ja samalla niin yksin.

Subhashin vaimo ja hänen veljensä lapsen synnyttänyt Gauri pakenee ahdistavaksi kokemaansa äiti–lapsi-suhdetta: ensin karkaamalla seremoniallisesti kauppaan tai kirjastoon, myöhemmin uppoutumalla tutkimustyöhönsä ja lopulta hylkäämällä perheensä, jättämällä sen kertakaikkisesti taakseen. Varhaisteini-ikäinen Bela-tytär kärsii hiljaa.

Jos äiti seisoisi jonakin päivänä hänen edessään, hänellä ei olisi mitään sanottavaa, vaikka valittavina olisivat maailman kaikki kielet. Tai ei, ei se ole totta. Hän on jatkuvasti yhteydessä äitiin. Koko hänen elämänsä on ollut vastareaktiota. Minä olen se, mikä olen, hän sanoisi. Elän niin kuin elän sinun takiasi.

Lahirin kieli on aina vähäeleistä, kaunista ja ilmavaa. Hän on onneksi saanut teoksilleen hyvät suomentajat, ja niin tähänkin. Sari Karhulahti on tavoittanut Lahirin äänen.

Tulvaniitty on viisas kirja, mutta en usko, että Lahiri haluaa jakaa lukijoilleen elämänoppeja. Jos hänen tekstistään voi jotain oivaltaa, niin se muistuttaa, että elämä on kipeää, sattumanvaraista, surullista, mutta kaikesta huolimatta kaunista. Se ei ole ihan vähän yhdeltä kirjalta.

Useimmat ihmiset uskovat tulevaisuuteen ja olettavat, että siitä tulee heidän mielensä mukainen. Laativat suunnitelmia sokeasti ja kuvittelevat olemattomia. Niin tahto toimii. Niin maailma saa päämäärän ja kulkusuunnan. Ei sen ansiosta, mitä on, vaan sen, mitä ei ole.

Suomennos: Sari Karhulahti

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s