Piper Kerman: Orange Is the New Black. Vuosi vankilassa

Vähän noloa myöntää, mutten ole nähnyt sekuntiakaan kohuttua ja kehuttua Orange Is the New Black -sarjaa.

Toisaalta voin vedota tähän: niin kuin yleensä, ensin oli kirja. Olen lukenut kirjan, joten olen siis vähän kuin eturintamassa.

Piper Kermanin Orange Is the New Black on tositapahtumiin perustuva vankilamuistelma. Kerman oli ollut pikkutekijä huume- ja rahanpesukuviossa, jossa hänen silloinen tyttöystävänsä oli keskeisessä roolissa. Kermanille tapahtumat ovat jo aikaa sitten taakse jäänyttä elämää, kun hänet yllättäen – kymmenen vuotta rikosten ajankohdan jälkeen – haastetaan oikeuteen. Amerikkalaisessa oikeusjärjestelmässä kannattaa tunnustaa rikoksensa käräjöinnin sijaan, joten keskiluokkainen, media-alalla työskentelevä Kerman tuomitaan rötöksestään 15 kuukaudeksi liittovaltion vankilaan.

Kerman päätyy Danburyssa Connecticutissa sijaitsevaan alimman turvallisuustason vankilaan, jossa arki on amerikkalaisen vankilan mittakaavassa kohtalaisen vapaata. Useimmat vangit tekevät työtä – televisiotuottaja Kerman koulutetaan tekemään sähköasennuksia ja kunnossapitotöitä – , vieraita saa tavata viikoittain, puheluja soittaa, ulkoilla, kanttiinista tehdä pieniä ostoksia. Ei mikään Midnight Expressin helvetti siis.

Piper Kerman ei kirjassaan maalaile vankilaelämästä kauhukuvia, ehkä pikemminkin laimentaa niihin liittyviä ennakkoluuloja. Orange Is the New Black ei myöskään yritä kertoa lopullista totuutta amerikkalaisesta vankilajärjestelmästä, ainoastaan yhden naisen kokemuksesta sen oravanpyörässä. Se on Kermanilta hyvä valinta.

Aihe on eittämättä kiinnostava. Kerman ei ole mikään huippukirjoittaja (ja käännöskin on ehkä vähän kömpelö), mutta ei sillä oikeastaan tässä tapauksessa ole merkitystä. Tämä ei ole suurta kirjallisuutta, mutta lukemisen arvoinen kirja.

Kermanin tarinassa on monta näkökulmaa, jotka tekevät siitä kiinnostavamman kuin monet muut vankilatarinat.

Yksi niistä on yhteiskuntaluokka. Kerman on nuorehko valkoinen nainen, jolla on akateeminen ammatti ja keskiluokkainen perhe. Danburyn vangeista alle neljäsosa on valkoisia, ja heistä useimmat ovat sotkeutuneet tiiviisti huumekauppaan. Kermanin kaltainen tyyppi erottuu joukosta.

Monelle vangeista ajautuminen vankilakierteeseen on melkein deterministinen lopputulema surkeista vaihtoehdoista. Ja kun vankilaan on kerran päätynyt, sinne palaa hyvin todennäköisesti takaisin. Vankila itsessään ei mitenkään tue rikoskierteestä irtautumista ja normaalielämään kiinnittymistä.

Useimmat vankilassa tapaamistani naiset ovat eläneet elämänsä sellaisissa oloissa, joista puuttuu lukuisia sellaisia mahdollisuuksia joita useimmat meistä pitävät itsestäänselvyytenä. Joskus vaikuttaa siltä kuin köyhimpien amerikkalaisten yhteisöjen ja rangaistuslaitosten välille olisi rakennettu pyöröovet.

Toinen näkökulma on laitostuminen. Tai laumakäyttäytyminen. Tämän ilmiön näkee jokainen vanhempi, kun lapsi menee päiväkotiin ja anarkistinen olio oppii hetkessä jonottamaan. Samanlainen reaktio laukeaa myös rationaalisen aikuisen vankila-arjessa.

Natalie herätti minut kello 5.15 ennen pesutuvan aukeamista, jotta saisin pyykkini sisään ennen muita. Muuten olisin liittynyt aamuhämärissä niiden naisten joukkoon, jotka rynnivät käytävällä puoliunessa kohti pyykkisäkkien jättöjonoa. Miksi asialla oli niin kova kiire? En tiedä. Tarvitsinko pyykkini takaisin alkuiltapäivällä illan sijaan? En. Huomasin osallistuvani täysin merkityksettömään pyykinjättöruuhkan välttelyrituaaliin, koska vankilassa ei mitään muuta tehtykään kuin jonotettiin.

Kermanin läheiset järkyttyivät, kun älykäs nainen tottui nopeasti elämään vankilassa.

Kukaan ulkopuolinen ei pystykään ymmärtämään, kuinka suuri merkitys kaikilla toistuvilla rutiineilla, sekä virallisilla että epävirallisilla, kiven sisässä on. Tässä piili myös pitkien tuomioiden salakavala paradoksi. Naisille, jotka istuivat seitsemän, kaksitoista, kaksikymmentä vuotta, ainoa tapa selviytyä oli hyväksyä se, että vankila oli koko heidän maailmansa. Mutta millä pirun ilveellä näiden naisten oli sitten tarkoitus selviytyä ulkomaailmassa vapautumisensa jälkeen?

Tarinan kolmas, ehkä tärkein näkökulma on yhteisö. Kermanin kuvauksessa on epäilemättä amerikkalaisen hapatuksen tuomaa positiivisuutta ja naiiviutta, mutta minua liikuttivat monet kuvaukset vankien keskenäisestä solidaarisuudesta ja pienistä kiintymyksen eleistä. Uusien tulijoiden kulttuurishokkia yritetään pehmentää tuomalla tarkoin varjelluista varastoista hammastahnaa tai sandaaleja, kotiinlähtijöiden pelkoja lievennetään, onnistumisia juhlitaan. Synttärijuhlat saa polkaistua pystyyn tyhjästä.

Vankilassa yhtään valintaa ei tehdä vain omista intresseistä, vaan aina on mietittävä sen vaikutuksia muihin.

Autonkuljettajan työ tarjoaisi mahdollisuuden tapailla Larrya salaa huoltoasemien vessassa. Toisaalta autonkuljettajalla oli Campissa vasikan maine. Minä en ollut mikään vasikka, en todellakaan, ja vankilan henkilökunnan kanssa kaveeraamisesta, mitä työ edellytti, ei voinut seurata mitään hyvää.

Orange Is the New Blackissä on myös poliittinen agenda: pelkän vankila-arjen kuvaamisen lisäksi se nostaa epäkohtia päivänvaloon. Piper Kerman istui reilun vuoden vankeusaikanaan kolmessa eri vankilassa, eikä hän yritä laajentaa kirjaansa kertomukseksi sen enemmästä. Kerman on kuitenkin sittemmin liittynyt myös vankien olojen parantamiseen pyrkivään järjestöön, ja tämä vaikuttamishalu näkyy muistelmissa.

Kerman kirjoittaa paljon vankien ja vanginvartijoiden välisestä suhteesta. Epätasa-arvoinen ei riitä kuvaamaan sitä. Oikeus vastustaa valtaapitäjiä, perustellustikin, häviää vankilan muurien sisäpuolella. Vangin sanalla ei ole mitään merkitystä vankilassa.

Kerman kyseenalaistaa vahvasti järjestelmän toimivuutta. Vankiloiden ylläpito on veronmaksajille kallista, eikä vangeille anneta vankeuden aikana mitään välineitä kaidalla tiellä pysymiseen vapautumisen jälkeen.

Kermanin omakin tuomio olisi ollut järkevämpää toteuttaa vankeuden sijaan pitkänä yhdyskuntapalveluna. Samaan aikaan yhteiskunnan pitäisi panostaa rakenteisiin, jotka vahvistavat yhteisöjä ja estävät rikoksia, Kerman sanoo: kouluihin, sairaaloihin, kirjastoihin, museoihin, monitoimitaloihin.

”Oikeusjärjestelmämme” avainsanoja ovat katkera kosto, rangaistus ja kärsimys, päivin ja öin. Sitten ihmetellään, miksi ihmiset lähtevät vankilasta rikkinäisempinä kuin he olivat sinne mennessään.

Suomennos: Oona Tuominen