Elias Koskimies: Ihmepoika

KoskimiesElias Koskimiehen oli varmaan pakko kirjoittaa tämä kirja. Ihmepoika ei ole muistelmateos, mutta sitä lukiessa tuli tunne, että tämän on oltava avainromaani. Sen verran oli pakko lukemisen jälkeen googlettaa, että näin on.

Ihmepoika kertoo siitä millaista on olla toisenlainen teini, tyttöpoika pienellä suomalaispaikkakunnalla. Sirkusta ja Madonnaa ihaileva Ihmepoika haaveilee korkokengistä, värjätyistä hiuksista ja New Yorkissa asumisesta. Kylän toiset samanikäiset ajavat traktorilla ryyppäämään autiotaloon.

Kirjailija Koskimies on minua vuotta vanhempi. Tapahtumat on siis sijoitettu 80-luvun lopulle. Asuin itse teinivuodet samankaltaisella pikkupaikkakunnalla kuin Ihmepoika, ja nuo vuodet olivat ankeaa aikaa.

Minulle lukijana tämä tuttuus oli ahdistavaa. Teinipissiksiä piirittävät täysi-ikäiset urpot, pissikset, joita kiinnostaa vain se, että pääsee ajelemaan autolla ja että poikakaveri voi käydä ostamassa kaljaa.

Jollekin toiselle lukijalle Koskimiehen teinidraaman kuvaukset ovat varmasti vain hassuja tai nostalgisia tai nostattavat vinon hymyn huulille.

Siirtyessään takaisin Rusen syliin Sutu astuu jälleen kerran vaarallisille varpaille: Tamppooni haluaa tappaa Sutun. Se tapahtuu näin:
Pue napapaita yllesi vaikka olisi talvi.
Mene vierailemaan Janniksen luokse.
Rakkaus on tosiasia.

Ihmepoika on tässä kuviossa kuuntelija, tyttöjengin mukana hengailija. Hän yrittää päästä ahdistavista ajatuksista eroon Pikkumetsässä, jossa pystyy vetäytymään omaan mielikuvitusmaailmaansa.

Ja Ihmepojan maailmojasyleilevä teiniangsti sitten! Supersuperahdistavaa, kovin kovin tuttua:

Lopulta olin niin onneton, että kirjoitin runon teinikalenteriini:
Loneliness täyttää mustan sydämeni.
Se itkee. Kukaan ei näe.

Toinen kirjan teemoista on perheen isän yllättävä kuolema.

Lomakuvat saapuvat isän kuolemaa seuraavana aamuna muun postin mukana. Äiti hypistelee kuvapussia kädessään ja avaa sen lopulta. Selaamme hiljaisuuden vallitessa kolmekymmentäkaksi lomakuvaa kahden viikon takaa. Gibraltarin kuvan kohdalla pysähdymme hetkeksi.
Katson kuvaa, isä nauraa ja minun on mahdoton uskoa, ettei häntä ole.

Ihmepojan vahva äiti murenee, kun perheen isä kuolee. Perheen vanhimmat pojat uppoutuvat harrastuksiinsa eikä heistäkään ole tukea toisilleen.

Perheen hädän ja isän kaipauksen kuvaus oli minulle Ihmepojan koskettavinta antia.

Tuo mies oli sitonut kengännauhojani ja pukenut vaatteet päälleni. Hän oli laittanut minut nukkumaan ja herättänyt aamuisin. Hän oli syöttänyt minua ja vetänyt lapaset käteeni. Hän oli kammannut hiuksiani ja opettanut pesemään hampaani.
Hän vei minut ensimmäisen kerran elokuviin ja korjasi pyöräni. Hän lupasi rakentaa lapsilleen tornin ja lisäksi myös kuuraketin.
Hän istui kesämökin pöydän ääressä öisin piirtämässä. Tai vain katsomassa ikkunasta järvelle. Hän nauroi mummon kanssa ja rakasti äitiä, kulmikkaalla tavalla mutta rakasti kuitenkin.

Sydämeni särki pojan puolesta, joka olisi niin tarvinnut isän tukea vaikealla tiellään. Onneksi sentään on mummo, viisas äidinäiti, joka valaa hyväksyntää ja voimaa.

Surullinen tarina omituisesta, kunnianhimoisesta, murehtivasta, näyttämisenhaluisesta pojasta? Kaikesta ahdistuksesta ja angstista huolimatta Ihmepojan lukemisesta jää hyvä mieli. Lukija haluaa Ihmepojan murtautuvan irti pikkukylän kahleista, mutta myös uskoo siihen. Mee ja tee se, perkele!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s