Tytti Parras: Jojo

JojoYlen 101 kirjaa -projektin hienous on siinä, että sen suosituksia seuraamalla tulee luettua muutakin kuin niitä omaan lukuhaaviin normaalisti tarttuvia kirjoja. Itsenäisyyden joka vuodelta on valittu yksi kirja, ja vuoden 1968 edustajaksi valikoitui Tytti Parraksen esikoisromaani Jojo.

Parras oli Jojon ilmestymisen aikaan 25-vuotias, eikä todellakaan arastellut aiheen valinnan kanssa. Jojo kertoo abortista aikana, jolloin abortin tekeminen sosiaalisin perustein ei vielä ollut laillista. Romaanin kertojan Tinjan laittoman abortin tekeekin hänen lääkäriveljensä Lasse. Kirjan skandaalikliimaksia vahvistaa vielä se, että syntymättömän lapsen isä Mika on Tinjan serkku.

Mikä tahansa Mikassa olisi pystynyt pistämään minut paksuksi, hänen solmionsa tai täytekynänsäkin. Ymmärsin naapurin naista, joka ei uskaltanut istua yhdessä nojatuoleistaan koska silloin olisi kuulemma voinut tapahtua mitä tahansa.

Jojo aiheutti ilmestyessään valtavan skandaalin, eikä ihme. Romaani rikkoo tabuja niin että ryske käy. Rujo abortointikohtaus on yksityiskohtaisuudessaan ja tylyydessään ahdistava. Voisin silti kuvitella, että ehkä isomman moraalisen paniikin on saanut aikaan Jojon opiskelijanaisten huikentelevainen elämäntapa. Romaanin nuoret naiset ryyppäävät ja naiskentelevat. Niinhän ne tekevät, mutta tämä romaani on sentään kirjoitettu ennen keskikaljan vapautumista. Tällainen teksti pienessä Suomessa on ollut vallankumouksellista.

Tytti Parras on kirjassa barrikadeilla miesten ylivaltaa vastaan. Naiset ovat muka vapautumassa seksuaalisesti, mutta kantavat yksin vastuun seurauksista. Kaikki Jojon miehet ovat pettäviä nilkkejä.

– Mun vaimo on kato samanlainen, naisen pitää olla semmonen, että kun mies rehellisesti ja tosissaan pyytää ottaan housut pois niin se ottaa. Se ei kysy mitään, se vaan ottaa. Mutta sit loput onkin tommosia saatanoita, kyttäätte vaan, ootte hiljaa ja kattotte. Mä en voi sietää puhumattomia naisia, musta tuntuu aina, ettei niillä ole kaikki kohdallaan. Ihan niin kuin niillä olis vittukin kainalossa tai muualla.

Okei: kaikki Jojon naisetkin pettävät, mutta heidät Parras näkee uhreina, ehkä oman vapautumisensa sokaisemina.

Jojo oli yksi Ylen 101 kirjaa -projektin lukupiirikirjoja. Lukupiiriä emännöi näyttelijä Sanna Stellan. Keskustelu oli vähän hämmentynyttä. Kukaan meistä ei tainnut vilpittömästi nauttia Jojon lukemisesta. Moni koki lukukokemuksen raskaaksi, ei pelkästään aiheen takia, vaan myös romaanin horjuvan tyylin takia.

Jojo ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Polveilevaa tekstiä on ajoittain vaikea seurata, dialogissa saa ponnistella ymmärtääkseen kuka puhuu ja missä ollaan. Nykytekstiin tottuneelle Parraksen esikoinen on laiskanpulskeaa juopottelu- ja sekoilukuvausta, joka on tehty sittemmin paljon paremmin, vaikkapa Pussikaljaromaanissa.

Itse pidin eniten muutamasta tajunnanvirtatyylisestä kohtauksesta, jotka soljuvat hienosti. Ne taas poikkeavat tyyliltään muusta romaanista.

minä katson Riston kättä ja suuta ja leukaa jossa sänki on tulossa ihon läpi koko ajan mutta niin hitaasti ettei sitä näe, ja minä kosken leukaa kädellä ja se on karkea ja minun tulee kyyneleet silmiin ja Risto vain on ja pitää kädestä, ja minulta kyyneleet pitkin poskea ja ulkona lintu koko ajan, peipponen kai sittenkin, ei talitiaisia ole enää tässä kuussa ja Risto vaan katsoo, suu niin kuin hymyilisi, suupielet niin kuin hymyillessä, hymyiletkö sinä Risto saakeli et kai sinä hymyile, minä olen kuule ihan lopussa tuo talitiainen tuolla ulkona, Risto minä olin vähällä saada lapsen serkkuni kanssa eikä sekään mutta miten minun veli siihen suhtautui ja minkä takia minun veli ei mennyt keväällä naimisiin, minua on alkanut vaivata se kovasti, älä sano että abortin jälkiseurauksia on käännetty syyllisyyden tunne, ei ruveta kotipsykologeiksi kuule, entä tämä onneton halu koko ajan nussia, nämä kaksi päivää minä olen vain yhtä mittaa halunnut nussia, luonnonvastaista tai oikeastaan aika luontevaa, mutta se että Lassen täytyi alkaa tonttuilla sen yhden naisen kanssa, sitä minä en ymmärrä jos kerran itse sanoo ettei Mikan puheita voi ottaa todesta, että Mika on psykopaatti ja hoidon tarpeessa.

Parras avaa romaanin juonta vaiheittain, mutta osaa vihjauksista ei koskaan avata. Lukijalle jää liikaakin tilaa omalle tulkinnalle.

Parasta Jojossa? Parraksen hurja rohkeus, sanomisen pakko ja kirjan tärkeä aihepiiri. Naisen itsemääräämisoikeus omaan kehoonsa ei ole vieläkään toteutunut. Jojo on myös kiinnostava aikamatka 60-luvun maailmaan. Moni romaani kuvaa ehkä aikakautta taitavammin, mutta Jojossa on outoa autenttisuutta, jonka takia sen määritteleminen ajankuvaksi tuntuu oikealta.

Loppua kohti Jojo yltyy täydeksi yhteiskunnalliseksi pamfletiksi ja menettää kaunokirjallisen otteensa. Viimeisen juopottelukohtauksen monologi on liian osoitteleva ja selittelevä: viesti olisi ollut tehokkaampi ilman sitä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s