Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Emme enää usko pahaanTykkään elää vaarallisesti. Riku Korhonen kuulemma niittaa tuoreessa Grantassa nimeltä mainiten romaanejaan väärin käsitelleitä kriitikoita ja bloggareita. Ei sitä koskaan tiedä, vaikka Korhonen löytäisi itseään googlaamalla myös Huonomuistisen naisen blogiin.

Riku Korhosen esikoisteos Kahden ja yhden yön tarinoita oli minusta mahtava. Sen jälkeen olen lukenut kaikki Korhosen kirjat ja enemmän tai vähemmän pitänyt niistä, mutta yksikään ei ole kolahtanut esikoisen tavoin.

Emme enää usko pahaan oli alkumetreiltä lähtien ihan eri maata. Tiesin heti, että nyt olen lukemassa jotain aivan erilaista kuin ennen. Luin hitaasti ja nautiskellen ja kerroin kirjafriikille kollegalle, että nyt löysin kirjan joka todellakin kannattaa lukea.

Emme enää usko pahaan kertoo Ainosta ja Eerosta, avioparista jonka liitto ja perhe-elämä kahden lapsen kanssa ovat käymässä laimeiksi.

Eero taittoi sivusta kulman ja laski kirjan yöpöydälle. Hän riisuutui, istui vierelle ja katseli Ainon kasvoja yölampun valossa. He olivat nukkuneet yli kolmetuhattakuusisataa yötä vierekkäin. Siitä tuli pitkä jaettu hiljaisuudenaika, jolloin kumpikaan ei onnistunut sanomaan toiselle mitään typerää.

Ei liian kitkeriä riitoja, mutta ei myöskään suurta intohimoa. Eero alkaa etsiä keinoja palauttaa suhteen kipinä. Idea löytyy sieppausfantasioista, joihin mies alkaa uppoutua.

Kaava toistui. Komea sieppaaja vei naisen, yleensä pakottavasta intohimosta, joskus väärinkäytöksen tai koston takia, ja alun järkytystä seurasi jännitteinen tahtojen taistelu, jonka yllä väreili tajunnanräjäyttävä eroottinen lataus.

Jotta fantasian kaavan vaatima järkytys, pelko, helpotus ja sen jälkeinen primitiivinen kliimaksi onnistuvat, sieppauksen on oltava yllätys. Eero alkaa vaimoltaan salaa suunnitella sieppauksen kulkua. Lapset saa järjestettyä hoitoon, mutta itse operaation toteuttaminen vaatii avustajan ja autonkuljettajan, jotta sivulliset eivät ehdi väliin.

Eero alkaa värvätä avukseen hyvää ystäväänsä Laria, joka on hiljattain eronnut tyttöystävästään ja on eron jäljiltä katkeran vihan korventama. Lari ei pidä sieppausideasta, mutta suostuu lopulta vastentahtoisesti suunnitelmaan.

Sitten tulee H-hetki, ja kaikki menee pieleen. Hirveällä tavalla pieleen.

Tässä kohtaa Emme enää usko pahaan muuttuu. Psykologisena alkanut kuvaus muuttuu kestämättömän intensiiviseksi. Se oli fyysisempi kokemus kuin mikään mitä olen ennen lukiessani kokenut, oikeastaan liian rankka. Sydän hakkasi ja melkein hyperventiloin. Katsoin epätoivoisena jäljellä olevien sivujen määrää, se oli liian iso.

Peruin lukusuosituksen kollegalle.

Luin tämän romaanin puolisen vuotta sitten. Nyt kun aikaa on kulunyt ja syke laskenut, olen valmis pitämään tätä romaania nerokkaana. Hienovireinen keskiluokkaisen ja keski-ikäisen ahdistuksen kuvaus muuttuu melkein splatteriksi, mutta lopulta kokonaisuus kuitenkin toimii, kuin ihmeen lailla.

Hienojenkin romaanien heikkous on usein lopun lässähdys. Korhonen osaa lopettaa kirjansa yksinkertaisen tyylikkäästi.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s