Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu -kirjat

Halusin kirjoittaa kerrankin kirjamessuista. Kun blogini ei-niin-tarkoin-harkittu konsepti eli lukupiirimäinen kirjafiilistely ei siihen muuten kovin hyvin taivu, niin yhdistän pienellä aasinsillalla messut moneen kertaan harkitsemaani lastenkirjapostaukseen.

Meidän kolmihenkisen perheemme – johon kuuluu kaksi aikuista ja yksi lapsi – ylivoimainen yhteinen kirjasuosikki ovat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjat. Lapsi tykkää kovasti Veera-kirjoista ja me kaikki kolme veeroista spin offina startanneesta Tatu ja Patu -sarjasta. Monitasoisuudessaan se tarjoaa aikuiselle paljon tilaisuuksia omaan käkättelyyn lapsen kanssa hirnumisen rinnalla.

Sain kirjamessuilta ilmaiset liput ja olisin mieluusti hengannut Messukeskuksessa enemmänkin, mutta ehdin pelipaikalle vasta sunnuntaina. Päivästä teki odotettuakin paremman se, että ihan sattumalta osuimme Aino Havukaisen ja Sami Toivosen signeerausjonoon. Olin jopa skannannut messuohjelmaa heidän signeeraustilaisuutensa toivossa, mutta kuvittelin ettei sellaista ole.

Ja siinä sitä kuitenkin yhtäkkiä oltiin: kassissa juuri hankitut, kokoelmasta puuttuneet kaksi tatua ja patua, ja Aino ja Sami signeeraamassa kirjojaan! Mahtavaa! (Jos olisin tiennyt tekijöiden olevan paikalla, olisin raahannut kotoa mukaan kaikki vielä signeerattomat kirjat. Meidän jälkeemme jonottaneiden kannalta tosin on hyvä etten tiennyt asiasta, koska mahtava Sami Toivonen piirtää jokaiseen signeerattuun kirjaan: jopa piirrosaiheista saa esittää toivomuksia.)

Mutta mikä siis tekee tatuista ja patuista niin nerokkaita, että kirjoja jaksetaan tahkota illasta toiseen niin että kaikki osaavat jo tekstit ulkoa?

No. Ihan hirmu moni juttu. En nyt ole oikeasti analysoinut tätä, mutta näin lonkalta tulee mieleen ainakin nämä: 1) outolalaiset hahmot, jotka eivät identifioidu minkään ikäisiksi ja jotka sen takia sopivat tosi pienillekin lapsille, mutta eivät tunnu kouluikäisistäkään liian lapsellisilta 2) sopivan anarkistiset tarinat, joista lapset pitävät ja jotka luovat aikuisillekin illuusion että näiden lukeminen tekee meistä sallivia ja hauskoja 3) kirjojen tarkka, rytmikäs teksti ja ihana sarkasmi: näitä kirjoja on ihan älyttömän kivaa lukea ääneen. Havukainen ja Toivonen tuntuvat arvostavan lasten vastaanottokykyä enemmän kuin useimmat lastenkirjailijat 4) tapa sekoittaa faktaa ja fiktiota niin, että kirjoja lukiessa ennen kaikkea viihtyy, mutta myös oppii uutta tavalla, joka ei ole tylsää ja opettavaista.

Pari vuotta sitten opin Helsingin kirjamessuilla Havukaisen ja Toivosen haastattelusta, että jokaiseen kirjaan tehdään taustatyötä ihan sikana. Esimerkiksi historiallisissa ja teknisissä kuvauksissa pienetkin yksityiskohdat ovat paikoillaan sekä tekstissä että kuvituksessa.

Meillä eniten luettuja tatuja ja patuja ovat Tatu ja Patu, syömään! ja Tatu ja Patu pihalla, jotka ovat vähän erilaisia kuin sarjan muut kirjat; formaatti on pienempi ja sivuja reilusti toistasataa. Ne ovat tekstivetoisempia kuin muut, joten voi olla että vanhempien mieltymys on ohjannut valintaa. Muita suursuosikkeja ovat Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen sekä Tatun ja Patun oudot aakkoset, joista viimeisin vielä muistuttaa yhdestä tämän kirjasarjan keskeisestä vetovoimatekijästä: kuvituksen pienistä yksityiskohdista, joista löytää aina jotain uutta kymmenien ellei satojenkin lukukertojen jälkeen.

Ajatella, että näitäkään kirjoja en olisi ikinä löytänyt jos minulla ei olisi lasta. Miten paljon kivaa se murunen onkaan tuonut mukanaan!

Signeerauksista hienoin, kahden vuoden takaisilta Helsingin kirjamessuilta.