Anni Kytömäki on niitä kirjailijoita, joita haluaisin rakastaa ihan estoitta. Kytömäen esikoinen Kultarinta > oli mieletön rakkaudenylistys metsälle. Sitä kehuttiin monessa kritiikissä ja blogipostauksessa luontokirjaksi, johon on helppo ihastua sellaisenkin, joka ei normaalisti pidä romaanien luontokuvauksista. Se pitää tosiaankin paikkansa. Kultarinta on oikeastaan häpeämättömän romanttinen kuvaus metsän ja karhun myyttisestä yhteydestä, mutta niin upeasti kirjoitettu, että se kestää kyynisenkin lukijankatseen. Ja kaikesta huolimatta Kultarinta oli taitavimmillaan ihmiskohtaloiden kuvaajana.
Tätä taustaa vasten rima Kytömäen toiselle romaanille Kivitaskulle oli asetettu pilviin. Pyysin poikkeuksellisesti kustantajalta arvostelukappaletta, koska ajattelin ahmia romaanin viikonlopussa ja hakata siitä samantien blogiini intohimoisen rakkaudentunnustuksen.
Syystä tai toisesta tämä ei onnistunut. Tankkasin Kivitaskua viikkotolkulla. Koska olen yhden kirjan nainen – eli minulla ei voi olla luettavana montaa kirjaa samanaikaisesti – Kytömäen toinen romaanijärkäle jämähdytti lukemiseni melkein koko viime syksyksi. En oikein tiedä miksi.
Sormemme lomittuvat kuin joutsenet ja pilvet, kuulostelevat toistensa vierautta vaikka kaukaa katsoen ovat samaa ainetta. Ne liitävät ristiin rastiin, kohtaavat ja erkanevat, ja luhistava paino putoaa harteiltani kevyellä siiveniskulla. Selkä kaartuu vuorelle ja mukautuu sen mutkiin, sillä kallio on pehmeä ja sininen, minähän sen juuri vaatetin.
Iholla virtaa lämmin tuuli. Mitään näkemättä joutsenet lentävät kaikkiin ääriini.
Anni Kytömäki kirjoittaa edelleen superkauniisti. Kivitaskun tarinakin on kiinnostava. Jos Kultarinnan ihmiskohtalot kietoutuvat ja rinnastuvat rönsyilevään ja salaperäiseen metsään, niin Kivitaskun suvun tarinan symboliksi muodostuu hitaasti aikojen saatossa muokkautuva kallio. Tapahtumat sijoittuvat vanhan pallograniittilouhoksen ympärille 1800-luvulta tähän päivään.
Tarina keriytyy hitaasti auki. Lomittain äänessä ovat kivilouhoksella 1800-luvun puolivälissä pakkotyössä oleva venäläinen toisinajattelija, maaorja-Albertiksi tekeytyvä Sergei ja 2010-lukua elävä Veka, joka kärsii lukijalle tuntemattomasta sairaudesta. Koko kertomuksen avaa 1950-luvulla elävä surullinen ja ulkopuolisuudesta kärsivä teinityttö Helena. On selvää, että kaikki tarinat nivoutuvat lopulta yhteen, mutta sitä odotellessa eri aikatasojen kuvaukset eivät vedä aivan yhtä hienosti. Minulle kiinnostavin oli Vekan ääni.
Mistä Kivitaskussa on lopulta kyse? Varsinaisesta juonesta on vaikea kirjoittaa paljoakaan spoilaamatta lukukokemusta. Minä luin kirjaa lähes raamatullisena kertomuksena sukupolvelta seuraavalle siirtyvästä ahdistuksesta ja aiempien sukupolvien painolastista. Se osoittaa myös ne moninaiset tavat, joilla rikkonaista mieltä yritetään tilkitä.
Tarina yllättää moneen kertaan, ja lopussa koko kirjan asetelma keikautetaan nurin hengästyttävän hienolla tavalla. Vaikka koko kirjan perusta romahtaa, ratkaisu tuntuu yhtäkkiä aivan itsestään selvältä ja luontevalta. Jo sen takia Kivitasku kannattaa lukea.
Eilispäivän kirjat: huonomuistisen naisen tajunnanvirtaa 