Leif GW Persson: Kesän kaipuusta hyiseen viimaan // Camilla Läckberg: Merenneito // Camilla Läckberg: Majakanvartija

Kesälomat ovat nykyisin vähän erilaisia.

Ennen sai hyvällä omatunnolla lukea kirjoja kaiket päivät, nyt aika menee lapsen kanssa touhutessa niin että neljän viikon loman aikana ehdin lukea saman verran kuin töissäollessa viikossa.

Ja jos lukemaan ei ehdi, niin vielä vähemmän ehtii kirjoittaa. Nyt ollaan kuitenkin taas kotona, kaupungissa ja töissä, joten yritän palata ruotuun. Kirin aikatauluja tekemällä kesällä luetuista kirjoista pari koontibloggausta. Tässä osa yksi: ruotsalaiset dekkarit.

Leif GW Persson! Miten olen onnistunut olemaan lukematta perssoneita ennen tätä, nimikään ei mielestäni kuulostanut edes yhtään tutulta? Bongasin nimen iltapäivälehden kesälomalukemisten suosituslistalta, jossa joku arvostamani tyyppi (ehkä Jukka Kemppinen?) kehui Perssonin kirjoja. Lähtökohta on kieltämättä herkullinen: Leif GW on kriminologian proffa, joka päivätyönsä ohella kirjoittaa hulvattominta dekkarikirjallisuutta johon olen kuunaan törmännyt.

Persson on kirjoittanut kolme dekkaria 1970-80-lukujen vaihteessa ja palasi hommaan uudestaan 2000-luvun puolella. Tarkan analyysin jälkeen ajattelin aloittaa Perssonin tuotantoon tutustumisen tästä uran uudelleenkäynnistymisestä. Kesän kaipuusta hyiseen viimaan on 2000-luvulla julkaistun trilogian ensimmäinen osa.

Parasta Perssonissa? Pirullisuus ja sysimusta huumori. Pahinta Perssonissa? Kaveri tietää ammattinsa takia mistä puhuu.

–Niin, rouva Östergren, Bäckström sanoi lempeästi. –Olisitteko ystävällinen ja kertoisitte, mitä tapahtui. Kertokaa ihan kaikessa rauhassa ja yrittäkää aloittaa aivan alusta, vaikka se varmaan tuntuukin valtavan vaikealta.
Rouva Östergren nyökkäsi ja niiskutti. Minuahan alkaa piru vie himottaa, Bäckström ajatteli tyytyväisenä pää aavistuksen verran kallellaan.
–No niin, rouva Östergren, hän sanoi lohduttavasti. –Kyllä kaikki järjestyy. Pidän siitä huolta aivan henkilökohtaisesti. Pian tunnelin päästä alkaa näkyä valoa, hän lisäsi. Kunhan minä tirkistän sinun pilluusi, saatanan emakko, hän ajatteli.

Perssonin kuvaama ruotsalainen poliisilaitos on alkoholistien, sovinistien, rasistien, fasistien, sadistien ja typerysten miehittämä leikkikehä. Ylimmän poliisijohdon ammattietiikkaa tahraa poliittinen suhmurointi.

Tekstinä Kesän kaipuusta hyiseen viimaan on huiman viihdyttävää luettavaa. Tarinana se on ohuempi: amerikkalaisen freelance-toimittajan itsemurhaksi naamioidun kuoleman taustoja keritään auki turhankin pitkään. Loppuratkaisun olisi pitänyt olla nerokkaampi, että pitkittäminen olisi kannattanut. Jostain syystä olen varma, että Persson petraa seuraavissa romaaneissaan. Ehdottomasti aion lukea ne kaikki.

Ja Camilla Läckberg sitten. Toinen uusi tuttavuus. Olen nähnyt Läckbergin kirjoja kirjakauppojen bestseller-hyllyissä, mutta niiden kansitaiteessa on jotain perinjuurin vieraannuttavaa, enkä ole sen takia vaivautunut ottamaan selvää mistä naisessa on kyse. Krediteissä ei mainita kannesta mitään: tarkoittaakohan se, että kirjoja myydään samalla karsealla ilmeellä myös muualla maailmassa?

Ulkokirjallisista ennakkoluuloista huolimatta Läckbergin Merenneito ja Majakanvartija osoittautuivat kelpo dekkareiksi. En tiedä onko Läckberg laskelmoinut, mutta kirjojen asetelma tuntuu kovasti elokuvamaiselta: monet kohtaukset näkee silmissään ja päähenkilöiden työ- ja yksityiselämän sekoittuminen tuntuu tv:stä tutulta.

Dekkarit ovat eskapismia, eikä niiltä tarvitse vaatia aina uskottavuutta (enkä siksi edes mene siihen detaljiin, että tuhannen asukkaan Fjällbackassa niitataan ihmisiä tiiviihköä tahtia). Silti Läckbergin kirjoissa on perusasetelma, joka ärsyttää lukiessa kuin irtomaisillaan oleva rupi: romaanien päähenkilöt, poliisin tutkimuksista vastaava Patrik Hedström ja hänen kirjailijavaimonsa Erica Falck vaihtavat kahvipöytäkeskusteluissa yksityiskohtia murhatutkimuksista, vaimo liihottaa yksinään jututtamassa todistajia ja yhdistää aina langat toisiinsa juuri ennen kuin hitaammat poliisit ehtivät asian ytimeen.

Tärkeintä on kuitenkin että teksti imee, henkilöihin samastuu, ja juonenkäänteissä on yllätyksiä, vaikka aina joskus erehtyykin ajattelemaan, että dekkareissa kaikki on jo nähty. Aiheet ovat myös yllättävän rankkoja. Pr-kuvien söpö perheenäiti Läckberg on tiukempi kuin miltä näyttää.

Läckbergillä on myös arvostamani taito tuoda esiin harmaan sävyjä: romaanien murhaajat eivät ole yksiselitteisesti pahoja, vaan teoilla on syynsä ja ympäristöllä vaikutuksensa. Ruotsalaisista dekkareista puhuttaessa muistetaan aina mainita niiden yhteiskunnallisuus, mutta ihan syystä.

Käännökset:
Leif GW Persson: Kesän kaipuusta hyiseen viimaan, suomennos Laura Jänisniemi
Camilla Läckberg: Merenneito, suomennos Outi Menna
Camilla Läckberg: Majakanvartija, suomennos Outi Menna