Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on ollut parasta lukemaani vuosiin. Siksi Lopottiin tarttuminen oikein hirvitti: uskoin pettyväni. Pakko se oli silti ostaa heti ilmestymisensä aikaan. Koska meille ei kuulemma mahdu kirjoja, ostin kirjan äidille tervetuliaislahjaksi uuteen Helsingin-kotiin. Vilautin äidille lahjakirjaa ja vein sen samantien mukanani luettavaksi.

Lopotin lukemisesta on siis jo kuukausia aikaa (ja äitikin on jo ehtinyt lukea sen). Mutta miten mahtavaa olikaan palata Neljäntienristeyksestä tuttujen sisarusten Helenan ja Johanneksen pariin, ja tutustua jälkimmäisen poikaan Tuomakseen.

Kinnusen henkilöt ovat ihan omanlaisiaan. Niistä puuttuu se stereotyyppisyys ja yksiuloitteisuus, joka kirjojen hahmoja usein vaivaa. He ovat niin lihaa ja verta, että lukiessa itken heidän surujaan ja sydän pakahtuu heidän onnestaan.

Melkein typertyy, kun tajuaa, ettei heitä oikeasti ole olemassa.

Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksen tarinaa nykypäivään, mutta sen kertojat ovat vaihtuneet. Tässä romaanissa äänessä ovat Neljäntienristeyksen rakastettavan mutta kärsivän Onnin tytär Helena ja pojanpoika Tuomas.

Mietin lukiessani monta kertaa toimisiko Lopotin tarina, jos sitä lukisi lukematta edeltäjää. Ainakin nyt tuntui tärkeältä, että tiesi tarinan taustat. Kaikille, joille olen suositellut Lopottia, olen samaan hengenvetoon kehottanut aloittamaan Neljäntienristeyksestä (jälkikäteen olen käyttänyt tätä myös altruistisena tekosyynä siihen, etten antanut lahjakirjaa ensin äidin itsensä luettavaksi).

Onnin kyseenalaistamaton rakkaus lapsiinsa ja hänen elämänsä surkea loppu tuntuvat heijastuvan edelleen kaikkeen Helenan ja Tuomaksen elämässä, vaikkei jälkimmäinen koskaan edes ehtinyt tutustua pappaan. Siltä katosi ilo, vastaa Johannes-isä, kun Tuomas kysyy mihin pappa kuoli.

Pappansa tavoin myös Tuomas on homo. Hänkin pakenee erilaisuuttaan hakeutumalla pois ahtaasta kotikylästä. Samasta syystä sokea Helena kokee elämän Helsingissä vapaammaksi: Kenties sinä muutit etelään samasta syystä kuin minä en palannut pohjoiseen. Elämä tuntuu helpommalta täällä. On työlästä tulla tunnetuksi vain yhden ominaisuuden perusteella.

Neljäntienristeys oli täydellinen kirja, mutta silti jälkikäteen toivoin, että siinä olisi ollut enemmän toivoa. Lopottia lukiessani ajattelin, että luojan kiitos, tällä kertaa Kinnunen on vähän armollisempi. Kun rakastaa kirjojen henkilöitä, toivoo joka solullaan että heille käy hyvin.

Mutta ei tietenkään käy. Kinnunen leikkii lukijallaan kuin kissa hiirellä. Saa rakastamaan Helenaa ja Tuomasta, antaa heidän olla onnellisia. Ja sitten kiduttavasti kääntää taas asetelman päälaelleen. Raastavaa.

Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole. Olohuoneiden tapetit ovat kellastuneet, vanhempien ohimoihin ilmestynyt harmaata, kielen sanatkin toiset kuin lapsuudessa. Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen.