Me lähdimme siksi, että mieheni oli kuumapäinen ja ylpeä eikä tahtonut anella työtä niiltä, jotka löivät oven punikin edestä kiinni, läksimme uskon varassa, luottaen että on olemassa maa, jossa työläinen saa elää vapaana. Me läksimme siksi, että olimme lukeneet niin monta kirjaa. Ja myös rakkauden tähden. Minä olisin seurannut miestäni vaikka maankuoren alle tai meren syvyyksiin.
Lätkäännyin Sirpa Kähköseen kertaheitolla luettuani keväällä pitkällisen, jostain omituisesta ennakkoluulostani johtuneen Kähkös-välttelyn jälkeen Rautayöt. Romaani kuuluu Kähkösen Kuopio-sarjaan, ja kesälomalla sain yhteisen kotikaupunkimme kirjastosta käsiini kirjailijan uusimman, viime vuoden Finlandia-ehdokkaana olleen Graniittimiehen.
Graniittimies sijoittuu Leningradiin ja alkaa 1920-luvun alkuvuosista, jolloin kirjan suomalainen päähenkilö Klara hiihtää miehensä Iljan kanssa rajan yli Neuvostoliittoon, yhteisen ideologian ja sisällissotaa jälkeisen punaisiin kohdistuneen vainon ajamana.
Kahden romaanin perusteella on vaikea vetää suuria linjoja Kähkösen tuotannosta, mutta näissä kahdessa lukemassani romaanissa pieteetillä tehty historiallinen taustatyö yhdistyy taitavasti ja koskettavasti fiktiivisiin ihmisiin.
Kähkösen teksti onnistuu välittämään valtavasti tunnetta, vaikka se on enimmäkseen kurinalaista ja eleetöntäkin. Hetkittäin Kähkönen irrottelee.
Dunja juoksi viidassa raivoisaa ravia, pää edellä, jalat jäljessä, kasvoille räiskyi oksat, kuumille kasvoille, tyhmille kasvoille, kipinäposkille nousi kädet, jaloissa mättäät mäiki, nyt meni nurin!
Naamallaan mättäissä, palmikot kiven vierellä kuin käärmeet, antonhattu jäi Genjan taskuun, siellä nauroi, Dunja tyhmä kömpelö koirana läähätti maassa.
Rakastan tämän naisen tapaa kirjoittaa.
Mutta tarina se vasta toimiikin. Aihepiiriltään Graniittimies on sukua toiselle mestarilliselle romaanille, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -kirjalle, joka kertoi Stalinin vainoista. Kähkösen Leningrad on Pelon Moskovaa saastaisempi, köyhempi, kaoottisempi. Klara omistautuu katulasten auttamiselle, ja Leningradiin virtaavien ihmisten massassa se on loputon tehtävä. Kähkönen muistuttaa, että tapa, jolla yhteiskunta kohtelee lapsiaan ratkaisee sen tulevaisuuden. Kaltoinkohdelluistakin lapsista tulee aikuisia, joille uusi yhteiskunta rakentuu.
Että kirja olisi korkeaa kirjallisuutta, siinä on minusta oltava jonkinlainen moraalinen kannanotto, näkemys oikeasta ja väärästä – ja sen on oltava riittävän hienovarainen, jotta sanomaa ei tarvitse osoitella ja korostaa (Oliver Stone -syndrooma). Graniittimiehessä tämä toteutuu hienosti.
Graniittimiehen näkökulma sosialismiin on mielestäni se kaikkein kiinnostavin: miten kaunis ideologia saattoi Neuvostoliitossa kehittyä niin pieleen? Kähkösen kirjassa on tähän vastauksiakin.
Klaran tarina on kertomus siitä, miten suunnattoman surullista on nähdä unelmansa murenevan silmien edessä raudanlujan uskon, monien uhrausten ja kaikennielevän uurastuksen jälkeen. Klara ja Ilja saavat huomata, ettei Stalinin Neuvostoliitto edusta sitä sosialismia, jonka eteen he uhrauksensa tekevät. He ovat kuitenkin liian pitkällä palatakseen.
Me liu’uimme syvälle epäluuloon kaikkia kohtaan. Ystävyydestä, toveruudesta ja kansallisuudesta tuli hirttosilmukka ihmisen kaulalle. Kun muutamia kuukausia sitten entisen ystävämme Tomin metsästystoveri murhattiin Smolnan portaikossa, suru oli jo meille tuttua Iljitshin menetyksestä, mutta jähmetys ei. Aika alkoi virrata taaksepäin kuin myrskyn painama tulvavesi kanavissa ja menetti tärkeimmän ulottuvuutensa: edistyksen, johon olin uskonut vaikeimpinakin hetkinä.
Eilispäivän kirjat: huonomuistisen naisen tajunnanvirtaa 
Klara oli hieno ja hienosti kirjoitettu hahmo, mutta minua häiritsi Graniittimiehen ”heikkous”. Se häilyi vain jotenkin taka-alalla, näyttämättä kunnolla voimiaan. Hieno kirja silti, ja Kähköstä pitää muutenkin lukea lisää.